Vahingonilo on paras ilo
Kuvaaja Virva Vuorenpää kesä 2022. Makaan selälläni packraftissa.
Päätinpä avautua asiasta, joka minua vaivaa. Kait minulla joku pikkumainen syy tähän on, turhamainen motiivi tai katkera kosto. Ken tietää? Itse en ainakaan ole vielä ottanut selvää, että mikä antaa kimmokkeen tähän kirjoitukseeni, mutta ehkä se selviää kirjoittaessa tai voitte te lukijat valaista minulle, että mitä mun pääkopassa oikein liikkuu?
Olen lihonut täällä Norjassa ollessani 15 kg. En ole asunut täällä pitkään, eli totta maar on huolestuttavaa, jos paino jatkaa nousuaan samaa rataa, niin olen kohta ennenaikaisessa haudassa. Toki olen tätä ajatellut, syönyt ja ajatellut vielä vähän lisää. Stressannut tästäkin, vihannut itseäni, kun itsekuri on ollut kateissa ja koska tiedän ja tunnen sen kropassani, että tämä ei ole tervettä. En voi hyvin.
Nyt on vaan niin, että on ollut ihan tarpeeksi tekemistä pitää nenä vedenpinnan yläpuolella ihan muista syistä ja olen keskittynyt siinä sivussa tunnesyömiseen. Ongelman tiedostan ja myös sen, että tulen ehdottomasti asialle tekemään jotain heti, kun vaan jaksan. Olen ollut väsynyt. Olen ollut stressaantunut. Olen opetellut rimaa alentamaan ja sen olen totta maar tehnyt niin hyvässä kuin pahassa. Olen itse itseni pahin rankaisija ja vihollinen, mutta olen kuitenkin ihminen ratkaisujeni takana ja pyrin tekemään asialle/ asioille jotain, kun vaan kykenen ja jaksan. Jos ja kun laihdun, niin teen sen itseni vuoksi. Oman terveyteni ja elämänlaadun vuoksi.
Mulla kävi vieraita, läheisiä vieraita Suomesta kylässä. Heille suuri ihastelun aihe oli se, että onpas niin emäntä kun koira pulleassa kunnossa! Vielä ihan viimeiseksi sanoikseen tuli mainituksi, kun kerroin lähteväni La Gomeralle marraskuussa lomalle ilman matkatavaroita, että niinpä tietenkin, kun tarvitsee ostaa uusia vaatteita, kun olen niin lihava, että vanhat eivät mahdu päälle. No niinpä. Enpä muistanutkaan. Voi helvetti! Kait ansaitsin sen, itsehän olen itseni paisuttanut muodottomaksi? Kukaan muu ei ole tunkenut ruokaa mun elimistöön kuin minä itse.
Jäin miettimään, että olipas ilkeätä? Toki voiko asiasta mainitakaan, kun se osuu arkaan paikkaan? Onko olemassa tapaa, joka ei olisi ilkeä? Tulin siihen tulokseen, että kyllä kykenen puhumaan painostani ihan itsekin ja haluaisin kohdata ihmiset ympärilläni pulleana ja iloita heistä elämässäni vaikka olenkin lihonut. Toki pahansuopainen äimistely myös selän takana, että "onpa se Kati lihonut" kuulunee ihan samaan kategoriaan. Ei taida olla rakentavaa eikä kehittävää. Voisi ehkä pyytää lenkille, jos haluaa auttaa? Olen monesti miettinyt, että mikä saa esimerkiksi ystävän käyttäytymään tuolla tavalla? Vahingonilo lienee luonnollista, mutta onko ystävyys aitoa, jos sen mittariksi muodostuu toisen osapuolen paino? En itse arvostele ystävieni kasvavia mahoja tai lisääntyneitä kaksoisleukoja ääneen. Eikä nämä mitenkään vaikuta siihen, miten heidät ihmisinä koen. En tarvitse ystäväpiiriini ennen tai nyt vain trimmattuja ihmisiä. Olenko oikeutettu ystävyyteen VAIN hoikempana?
Tulin siihen tulokseen, että en itse ole toiminut enkä tule toimimaan samalla tavalla. Mutta olen ollut pahoillani muutaman päivän nyt nimenomaan tästä syystä enkä varmastikaan ole ainoa laatuaan, joten tämä on osa elämääni ja osa kuulumisiani. Tämä kirjoitus on kaikille teille, jotka haluatte syystä tai kolmannesta tuntea vahingoniloa mun lihomisesta (olkaa hyvät!) ja myös kaikille teille, joilla on ollut vastaavia kokemuksia ettekä ole viitsineet mielipahaanne ilmaista joko suoraan tilanteessa (mitä minäkään en pelkurimaisesti tehnyt) tai näin julkisesti, vaikka mieli olisi tehnyt. Kyllä! Minä olen lihava ja se mitä sinä siitä ajattelet, määrittelee sinut! Ole tai olkaa hyvät! Läskit saa sulamaan liikkumalla ja syömällä laadukkaammin, mutta vittumainen luonne onkin jo toinen juttu!
Olen sairaanhoitaja. Olen ihminen. Olen joutunut huomauttamaan ylipainosta potilaalle silloin, kun on ollut puhetta jostain keskeisestä oireesta, joka on usein seurausta ylipainosta eikä helpota ennen kuin asialle (paino) on jotain tehty / pelkät tabletit tahi lääkehoito ei auta (jonka vuoksi potilas on hakeutunut vastaanotolle saadakseen apua). Tällöinkin hyvin tietoisena siitä, että liikutaan alueella, jossa pitää navigoida varovaisesti. Voi syntyä paljon vahinkoa, joka ei ainakaan asiaani auta, jos tarkoitus olisi motivoida potilasta painonpudotukseen ja ajattelemaan positiivisesti omasta itsestään tai terveydestään. Minulle on muutaman kerran lääkäri maininnut painostani kun olin hoikempi, mitä sanoisivatkaan nyt (?), mutta he puhuvat ammattinsa puolesta. Se kuuluu heidän työhönsä.
Jos nyt kuolisin sydänkohtaukseen, kun olen niin lihava, niin toivon mukaan sinä ystävä olet kertonut minulle, että olen arvokas tällaisena kuin olen sen sijaan, että viimeiset sanat ovat olleet lyttäävät, ilkkuvat. Ainahan voi huonon sarkasmin taakse verhoutua. Sekin on taitolaji. Mä päätän olla nyt tässä huumorintajuton ja en ole leppoisa, vaikka olenkin lihava! Tiedoksenne :D !