Uuden edessä

Elämäni on kuin pyörremyrsky. Pääosin tuivertaa, mutta pienen hetken ehtii kokea seesteyttä myrskyn silmässä. Toki toivon, että osat vaihtuvat ja elämä konkretisoituisi seesteisempään muotoon, mutta mut tuntien voi olla utopiaa koko toivomus...

Menin sitten ja sanoin itseni irti nykyisestä työpaikastani. Oon jo sen verta iäkäs, että turha se on rimpuilla paikassa, jossa työilmapiiri ei ole kummoinen ja työkalut hyvän työn tekemiseen puuttuvat. Kun esimiehet puoskaroivat, ei siinä paljoa ympäristökään kukoista. Mulle työ on aina ollut tärkeää ja haluan, että sinne on mukava mennä ja että työpaikalla on myös mukava olla. Nykyään ainakin omalla alalla, kuten varmasti myös muilla aloilla, on työntekijöiden kohtelu ihan ala-arvoista. Minä aion vastedes sitoutua vasta, kun näen ja koen, että homma toimii. Nyt elän freelancerina tehden keikkaa sekä Norjaan että Suomeen samalla hakien paikkaani. Freelancerina voin käydä kavereita ja perhettä moikkaamassa ja samalla tehdä hippasen töitäkin. Toki suomessa palkka alkaa kakkosella, kun Norjassa 4:lla, eli selvää on, että pitempiaikaista tointa haen täältä toisesta kotimaastani.

Minulle tarjottiin töitä ortopediseltä osastolta yliopistosairaalasta Narvikista, mutta siellä edellytettiin, että tekee kolmivuorotyötä ja siihen en vain enää taivu. Nyt siis ensimmäinen etappini alkaa Suomen ja Ruotsin rajalla Torniossa (Tornio-Haaparanta) koronanäytteenotossa. Vielä en ole saanut työvuorojani, mutta pitkää päivää teen viikon ajan ja sitten on viikko vapaata. Työ on liukuhihnahommaa ja riittää, kun hoitaa oman sarkansa. Toki se on monotonista, eli ei mikään unelmajobi, mutta juuri sitä mitä nyt kaipaan. Teen minkä ehdin ja kun päivä päättyy, ei tekemättömät hommat kuormita ja saa ylläpidettyä kontaktit kotimaahan. Eikä tämä korona-aikakaan toivottavasti loputtomiin jatku. Samalla haen määräaikaisia/ lyhytaikaisia pestejä täällä Norjassa, mutta vaativammilla kriteereillä kun tänne tullessa. Nyt pestien tulisi olla omaa sairaanhoitajan uraa tukevia, ei vaan *jotakin* palkkaa saadakseni. Kun muutin tänne, oli tilanne täysin rakkauden sanelema ja elämä soljui sen ehdoilla, mutta nyt tehdään ne asiat, jotka olisi pitänyt tehdä jo alusta alkaen, mutta hätäinen tännemuutto ne esti. Nyt tulee luoda omannäköinen elämä näihin puitteisiin ja näillä tämänhetkisillä spekseillä.

Etätyö ei meidän alalla toimi tietoturvallisuussyistä, mikä on harmillista. Ja lopulta vielä aika takapajuista ja vanhanaikaista, eli vaikka tekisi puhelin- tai verkkotyötä, tulisi olla kotimaassa, osana palveluntuottajan verkkoa, joten tämän olen nyt toistaiseksi haudannut mahdottomana.

Eli nyt on tämä Laine kuin lastu laineilla, seilaan sinne sun tänne, kunnes löytyy mun paikka maailmassa työelämässäkin. Vielä pitäisi 15 vuotta jaksaa töissä ennen eläkettä. Olen jopa kuumeisesti miettinyt, että alanvaihto voisi olla paikallaan, koska usko on mennyt terveydenhuoltojärjestelmään isommalla skaalalla, eli tuntuu, että missään ei saa enää nykyään työrauhaa, kun resurssit ovat niin niukat, että pitää repeillä tuhanteen suuntaan samanaikaisesti. Ja kun kyseessä on ihmisten terveys, mukaanlukien oma fyysinen ja henkinen terveys, niin vastuu painaa turhan suuresti olkapäillä. Nyt on siis sydän ja mieli auki kaikille mahdollisille ja mahdottomille vaihtoehdoille. Toki tietyllä tavallahan tässä ei ole mulle mitään uutta <3. Ja tiedän, että aiheutan monissa teissä kanssakulkijoissa ahdistusta poukkoilemalla elämän viemänä ja sitä pahoittelen, mutta korostan, että omani on elämä. En voi pyytää enkä vaatia ymmärrystä, mutta tällainen mahdoton olento nyt vaan olen. 

Navetalla on ollut kiirusta, kun kevät on edennyt aurinkoisissa merkeissä ja on selvästi pidemmällä kuin viime vuonna tähän aikaan. Rakentelen jo laitumelle aitoja, jotta sitten, kun siellä on syötävää saamme lypsylehmät ja hiehot laitumelle pikaisesti. Lisäksi rakennamme siiloon nuorisolle ja vasikoille omia karsinoita, joista pääsee ulkoilemaan ympäri vuoden. Sitten saan kaikki mun rakkaat saman katon alle: Lempi, Toivo, Usko, Tälli, Lehmis, Ruskeatäplä, Laku, Rosa ja nyt uudet tulokkaat: Villi, Kaunotar, Soma, Bambi, Signora, Marit, Lumi, Talvi, Ujo ja Silke. Näin huonolla säällä ei meidän tarvitse yötä myöten hakea karjaa laitumelta, kun emäntä haluaa mussukat sateelta turvaan. Pääsevät näin aina suojaan halutessaan. Tuoretta ruohoa ei heillä ole, vaan syötetään erikseen.

Rampaklubissa on Kulkuri, jonka toinen etujalka on nyt menetetty, eli tulehdus on laantunut, mutta polvinivel on tuhoutunut ja nimeksi on muodostunut Forrest Gump, kun poika painaa menemään kolmella jalalla. Kasvaa hyvin ja on ihana, mutta joutunee teuraaksi pian ellen löydä jotain pelastavaa tahoa, joka voi häntä auttaa ja jossa voi kasvaa tuottamatta mitään. Mulla on niin paljon jo omia lemmikkejä, jotta isännän kärsivällisyys on loppunut ja raja tullut vastaan. Emme voi kahtakymmentä eläintä kuulemma syöttää paria vuosikymmentä. Ei ole resursseja moiseen, mikä on totta. Toinen rampaklubilainen on tuorein vasikkamme, joka on myös sonni ja samoin oli syntyessään heikko ja melkein menehtyi. Hän myös ontuu toista etujalkaa, mutta kykenee sitä kuitenkin käyttämään. Nimeksi tuli Bubba, eli Forrestin paras kamu. 

Lapinlehmät Marmori, Twisteri ja Kaamos-sonnini pääsevät laitumelle 24/7 samoin lomalla olevat lehmät ja hiehot sekä Panda että Boris. Ja tämä on hienoa tämä. Kaamos-sonni on ihana, mutta ihan mahdoton! Nykyään joudun mun sonnini kanssa painimaan lähes joka päivä, kun karsinaa siivoan, kun haluaa mua alistaa ja sijaa sille ei saisi antaa. Alkaa olla meinaan kaverilla jo kokoa ja raameja. Ja mun nuorella on kamala ääni, jota käyttää hanakasti - vai olisiko äänenmurros? Täytyy nauhoittaa seuraavan kerran Kaamoksen komentelua teille muillekin ja esitellä se Facebookin kautta.

Koronavirus jyllää aina vaan, ei olisi voinut reilu vuosi sitten kuvitella, että tässä pandemiassa näin kauan kärvistellään ja rimpuillaan. Onkohan tämä nyt enemmän tai vähemmän uusi normaali? Varmasti jotain olemme oppineet reilun vuoden aikana ja tietyllä tavalla elämä ei ehkä koskaan muutu ihan samanlaiseksi kuin se oli ennen? Tai sitten ei. Ehkä vaan tietoisuus on lisääntynyt matkailun ja kontaktoinnin riskeistä ja ihmiset suhtautuvat omiin ohimeneviin tulehdussairauksiinsa kunnioittavammin, eli jäävät kipeinä kotiin, jotta eivät tartuta muita ihmisiä. Aika näyttää...

Mukavaa alkukesää teille kaikille!