Tammikuun tuumintoja 2024

Tammikuu on mennyt talvisten olosuhteiden kanssa painiessa. Päivät kuluvat karjalle vesiä lämmittäessä, vesisankoja kantaessa, tupien lämmittämisessä, puiden raahaamisessa ja paukkupakkasten aikaan jännittäessä, miten me kaikki (me ihmiset ja eläimet) näissä uusissa olosuhteissa pärjäämme? Elossa olemme ja pärjätty on, vaikka äärirajoilla ollaankin vedetty. On jäätynyt niin vesipumppu kuin putketkin heinäpaaleista puhumattakaan ja pinna kiristynyt useamman kerran enemmän kuin laki sallii. Hetkeksi meni yöunetkin. Tätä ajanjaksoa en tule kaipaamaan ja se onkin antanut monta napakkaa opetusta seuraavien talvien varalle. Iloinen voi olla siitä, että oppii kaikkea uutta tuiki-tarpeellista, joihin lähiöelämä ei ole valmistanut mitenkään. Monessa asiassa sitä on ihan elämästä vieraantunut, kun kaupungissa tai vuokrakämpässä asuu. 

Raskasta on tietysti ollut myös kaikki talven tuomat taloudelliset velvoitteet: lämmitysöljyn osto, korkeat sähkölaskut ja puuvarastojen kuluminen uhkaavasti talven edetessä. Jälkimmäisiä meille oli jätetty kivasti tänne tiluksille, mutta ensi vuonna pitää puut tehdä tahi ostaa nekin. Asumiskustannukset näin ollen kipuavat siihen tonniin per kuukausi, vaikka mitä tekisi ja se on paljon se. Mutta turha näistä on vinkua ja kitistä, samahan se on kaikilla, jotka joutuvat omat lämmityskustannukset maksamaan.

Tilan pito on fyysistä, vaikka palkkatyö on perskannikoilla istumista 8 h/ päivä, mutta muuta puhdetta on nyt riittänyt niin, että painoa on tippunut sellaiset 10 kiloa ihan vaan elämällä arkista elämää. Ei mitään tarvetta kontrolloida syömisiä, kunhan vaan tekee arkiset askareet. Hyötyliikuntaa. Ei tarvitse erikseen lähteä lenkille, muuta kuin Pihkan kanssa.

Minä elän tällaista luopumisen aikaa. Eläimiin sitoutuminen on niin iso koitos ja sitoutuminen, jotta muuten elämässä tarvitsee oppia luopumaan jo saavutetuista asioista, joita ehkä jossain elämänvaiheessa piti itsestäänselvyyksinä. Nyt yritän oppia elämään harkiten ja miettiä, että mitä ihan todella tarvitsen ja mihin minulla ihan todella on varaa? Tässä on jotain kutkuttavaa. Omanlaista vapauden tunnetta ja hurmosta, vaikka samalla menettää mukavuuksia ja mahdollisuuksia. Toisaalta pärjääminen ilman voimaannuttaa. Sitä samanlaista ihanaa tunnetta, jota olen hakenut vaelluksilta: ihminen ei paljoa tarvitse elääkseen ja lopulta kykenee kantamaan kaiken tarvittavan rinkassa tai vetämään talvisin ahkiossa. Mitä vähemmän tarvitsen, sitä onnellisempi olen. Vaeltaessa elämän robleemat pyörivät hyvin yksinkertaisissa kuvioissa; milloin syön, milloin käyn kyykkypissalla tai -kakalla ja mihin leiriydyn? Ei tarvitse yhtään miettiä elämän jonninjoutavuuksia, kun näissä puhteissa saa vuorokauden vietettyä vallan kivasti. Samanlaista se elämä on tilallakin.

Palkkatyö sujuu jo rutiinilla ja työnantaja on ollut toistaiseksi oikein ymmärtäväinen elämäntilanteeni suhteen, josta osaan olla kiitollinen. Ja tietty kiitollisena olenkin sitten oikein hyvä työntekijä! On ihan hyvä, että on tekemistä myös palkkatyön saralla, jolloin on jotain muutakin elämää kuin pelkkä tilanpito. Ja näin tiukassa talvessa tilallisen paino on enemmän murheissa kuin iloissa.

Hain Petterille, minun pikkuveljelle palkkatukea, jotta saisin toiminnan pyörimään ilman, että tarvitsee olla niin kovin omavoimainen ja mahdollisesti uuvuttaa itseäni liikaa. Palkkatukipäätös oli myönteinen, muttei silti toivottava, eli myönnetyillä spekseillä en kykene Petteriä palkkaamaan sellaisenaan, joten nyt mietin kovasti, että miten saisin veljeni ainakin osa-aikaisesti työllistettyä tänne avukseni, kun apua tarvitsen? Jos sinulla on vinkata keinoja, niin antaa tulla vaan, olemme kaikille ideoille avoimia!

Petteri on sellaisessa elämäntilanteessa juuri nyt, joka on mahdollistanut minun auttamiseni, mutta tätä ei tule pitkään jatkumaan, ellemme saa järjestelystä jotenkin pysyvämpää. 

Samalla, kun oma elämäntilanne on muuttunut, on muuttunut myös ihan selvästi oma ystäväpiirikin. Selkeästi osa ystävistä ovat ottaneet yhteyttä ja ovat syttyneet asialleni ja näkevät ihmisen, joka ponnistelee tavoitteidensa eteen ja pyrkivät tukemaan siinä, missä kykenevät. Osa ystävistä ilmeisesti kokee, että *vanha* Kati, menevä ja touhuava, reissaava ja liikkuva, on nyt menetetty ja yhteistä pinta-alaa ei tunnu enää löytyvän. Ja varmasti oikeassa ovatkin. Elämä on yhtä aaltoliikettä, asioita, elämäntilanteita, kriisejä ja ihmisiä tulee ja menee. Elämä on kuin saluunanovi. Ainoa, mikä on varmaa on jatkuva muutos ja elämän arvaamattomuus. Silti tuntuu sydämessä painavana se, että osa ihmisistä odottaa epäonnistumista. Odottaa, että pääsee sanomaan sen viimeisen sanan, että: *Mitä minä sanoin? Olin oikeassa*.  Sellainen olen itsekin. Mutta kuka sen määrittelee, että mitä on *oikea* ja mikä on *väärä*? Kiveen kirjoitettuja määreitä ei ole. Ainoa, mikä tuntuu olevan totta on se, että osa meistä ihmisistä kokee olevansa parempia kuin *muut* tai tekevänsä parempia (=oikeampia) valintoja kuin muut. Minä muiden mukana. Nyt olen tehnyt jotain niin järjetöntä, että en kykene enää piiloutumaan tämän valinnan taakse. Näin ollen olen asettunut alttiiksi arvostelulle ja ei muuta kuin rinta rottingilla kohti epäonnistumista tai onnistumista. Meni syteen tai saveen, niin kaikkeni olen antanut ja tulen antamaan ja tietty toivon, että elämäni asettuu uomiinsa ja löydän ympärilleni ne ihmiset, jotka sietävät minua ja valintojani sellaisina kuin ne ovat :D . Vahingonilo on huono ilo. Siitä olen ihan takuuvarma.

Eihän ystävyys tarkoita sitä, että tarvitsee olla samaa mieltä asioista tai samanlaisia ihmisinä, vaan sitä, että osaa arvostaa myös erilaisuutta. Jos oman olemassaolon oikeutus pitää hakea muista ihmisistä ja heidän onnistumisistaan tai epäonnistumisistaan, niin onhan se aika heikoissa kantimissa. Edelleen olen samaa mieltä kuin kymmenen vuotta sitten: suvaitsevaisuus on maailman vaikein hyve. Hallita sanaa ei voi käyttää tässä yhteydessä, omaksua kenties...? No, asia kuitenkin tuli varmasti selväksi.

Eli armon vuotta 2024 meille kaikille! Minä alan perehtyä podcastin laatimisen saloihin ja aion opetella tänä vuonna paljon uutta ja ihmeellistä. Ja kaiken sen aion sitten jakaa kanssanne!