Tammikuun tuumailuja

Juuri nyt olen väsynyt. Talvi hellittää otettaan pikku hiljaa ja päivät pitenevät. Olin henkisesti varustautunut Kauhu-Talvi II-episodiin, joten tämä tällainen talvi on mennyt ihan huomaamatta. Lemmutkin tuumailevat, että on kevät ja yhdellä jos toisellakin on kiima ja kirmailevat pitkin poikin levottomina. Toisaalta se on ihanaa, kun ovat villejä kuin lapset ja loikkivat ja koikkelehtivat onnessaan.

Nyt on vuosi siitä, kun äiti alkoi hiipumaan pois ja ikävä on välillä murskaava. Suru muuttaa muotoaan ja jollain tapaa tämä suru nyt on suurempaa kuin sen akuutin vaiheen suru, johon sotkeutui paljon muitakin tunteita ja jossa luopumisen prosessille antoi luvan alkaa. Nyt suru kulkee rauhallisemmin matkassa ja muistoissa mukana, tuntuu rintakehällä ajoittain painona, palana kurkussa. Tulee uniin, joiden jälkeen äidin tuntu on lähes käsinkosketeltava. Kuin hän olisi läsnä ihan täällä ja nyt. Niin todentuntuista.

Luonto on näyttänyt leppoisan puolensa, mutta kanssaihmiset, joidenka kanssa busineksia teen, ovat näyttäneet sitten nurjaa puoltansa, joka on minulle aina sellainen kriisin paikka. Yksi isoimmista kompastuskivistäni on se, etten luota muihin ihmisiin ja aina kun ottaa isoja askeleita itsensä kanssa ja päästää ihmisiä lähelle, niin joka ikinen kerta pettymys tuntuu kovemmalta. Olen harjoitellut näissä tilanteissa selkeätä kommunikointia, rajojen vetämistä sekä olla itse pitämättä itseäni kynnysmattona. Uskallan olla surullinen, vihainen ja kaikkea sitä, miltä tuntuu. Hyville ihmisille tulee tapahtua hyviä asioita ja niille ihmisille, jotka tekevät toisille kurjia temppuja tulee tämä ainakin kyetä ilmaisemaan. Pallo on sitten heillä, että mitä tällä tiedolla tekevät; pyyhkäisevät pyllyään vai kasvavatko ihmisinä? Sepä ei sitten olekaan enää sitten minun murheeni.

Toki minun elämässäni tällä hetkellä ikään kuin ääripäät, ying ja yang, painivat keskenään, eli toisaalta samanaikaisesti minulla on monen monta syytä kiitollisuuteen ja iloon. Olen saanut apua, tukea sekä huomaavaisuutta osakseni. Saman päivän aikana saattaa tunteet liehua ylös ja alas. Samoin kuin kehoni lämpötila; nyt on meinaan vaihdevuodet todellakin iskeneet päälle. Kuumia aaltoja tulee hulahduksina milloin mitenkin ja yritän niihinkin suhtautua kaikella lempeydellä ja huumorilla. Mulla oli joskus vuonna 2010 keuhkoveritulppa ja todettiin hyytymistekijäongelma, eli en saa hormonilääkitystä, vaikka miten yrittäisin sitä ruinia (kuten olen tehnytkin ;)). Näillä korteilla se on vaan pelattava. Kyllä hikeä maailmaan mahtuu. Jaix.

Yhdistys sai myös sen historian ensimmäisen tilinpäätöksen ja meinasin pyörtyä; olen pistänyt omaa rahaa tähän nyt yli 25 000 euroa, eli sanomattakin on selvää, että on tehtävä lujasti töitä, jotta pitää keksiä keinoja ja tulonlähteitä eloonjäämiseksi. Mulle on myös vuoden mittaan tullut sellainen 40 käyttökelvotonta paalia (eri toimittajilta), joista en ole saanut hyvitystä, eli näihin asioihin pitää nyt paneutua ja saada yhteistyö toimimaan niin, etten heitä omia ansioitani, niin työtä kuin rahaa, jonkkaan. Ansaitsen parempaa. Meidän tukijat ansaitsevat parempaa. Toki tuossa 25 tonnissa on mukana myös eläinten siirtokuljetus Norjasta tänne, eli sellainen 15 000 on ollut kulut täällä Suomessa viime vuoden lokakuun lopusta joulukuun loppuun.

Tähän sitten kun laskee viime talven sähkölaskut kirskupakkasissa ja hajoavat katot ja tukkeutuvat viemärit sekä muut korjaustoimenpiteet navetassa, niin ihmettelen, että miten olen pärjännyt? Minulla on varmaankin raha-enkelit matkassa mun laskuja maksamassa. Ja muutenkin enkelini painavat ylitöitä. Varhaiseläkepaperit on heillä vetämässä varmaankin vähintään.

Teen toimintakertomuksen viikonlopun aikana, niin pääsette te muutkin ihmettelemään näitä mun oppirahoja ja mihin rahaa on täällä mennyt?  Minun mielestäni äärimmäisen mielenkiintoista. On hyvä, että auton lisäksi olen jättänyt kaikki karkit, viinat ja kahvit sun muut teet ja sen sellaiset, kun ne rahatkin tarvitaan meidän elämiseen. Kohta syön samasta paalista kuin naudat.

Mutta en luovuta, r a k a s t a n joka sekuntia, ja annan tälle prokkikselle kaikkeni, kun tämä on mun kaikkeni. Ja kiitän sinua, kun olet pysynyt matkassa mukana.

Eilen illasta lähti myös hanketukihakemus Karstulan Kantri-festareita varten ja nyt sitten ollaan peukalot ja isovarpaat pystyssä, että tukiraha saadaan. Edellytys on sen saamiselle se, että se on tapahtumista ensimmäiseen ja pitää saada aikaiseksi traditio.

Eli pitäisi saada ravisteltua tämä talvi-kooma pian pois elimistöstä, jotta jaksaa pistää isompaa vaihdetta silmään. Pitää uskaltaa ja jaksaa, vaikka välillä kovin pelottaa. Tämä taustakuva ei vaan aukea tähän tekstin taakse nyt ihan kokonaan, mutta siis siinä on tämän kirjoituksen ydin; olen oppinut pyytämään apua. Olen ollut aina sisukas uudisraivaaja, mennyt läpi harmaan kiven. Nyt olen ehkä sitä edelleen, mutta pehmeällä tavalla, uskallan olla avoin ja haavoittuva - ihminen. En häpeä omaa heikkoutta, mikä lienee sitä vahvuutta.

Olen myös saanut tutustua siihen pelokkaaseen pikkutyttöön itsessäni, joka janoaa tulla rakastetuksi, tunnustetuksi, hyväksytyksi - ja tekee kaikkensa sen eteen. Kunnes yhtäkkiä seinä nousee pystyyn. Voimat ehtyy, pimeys nielee. Olen oppinut sukeltelemaan oman mielen pimeissäkin sokkeloissa ja hyväksymään ne osana itseäni. Samalla opettelen rakastamaan keskeneräisyyttä, epätoivoa ja kaaosta, koska sitä elämä on Big Time. 

Itselleen pitää osata nauraa eikä ottaa kaikkea niin kuolemanvakavasti. Hulluttelua ja heittäytymistä maailma tarvitsee ja Osmon ja Peltsin sanoin hellyyttä. 

Minä laitan maailmalle toiveen siitä, että saisin itselleni sellaisen traileri-mökin minimaalisin kustannuksin vailla loputonta korjausrumbaa. Sitten, kun sen saan, annan tämän tilan päärakennuksen jollekin ihanalle ihmiselle, pariskunnalle, kaveruksille ilmaiseksi omaksi. Jollekin, joka antaa tälle uuden elämän ja jaksaa näitä rapistuneita nurkkia korjailla. SE EI ole minun elämäntehtäväni toisin kuin näiden eläinten hoitaminen, joten annan sen tehtävän mieluusti jollekin toiselle. Olen antanut mökilleni nimeksi PaimenTupa, jossa tämä Gopi eläisi minimalistia paimenelämäänsä kissan ja koiran kera:

"In Hinduism, Gopi refers to a group of devoted female cowherds deeply connected to Lord Krishna, embodying themes of love, devotion, and emotional longing, particularly showcased during the Rasa dance and their experiences of separation from Him. From: Garga Samhita (English)". Tähän pitänee perehtyä paremmin....

Toki ehtona tälle on yhdistyksen toiminnassa mukana oleminen, eläimet kun täällä vapaana kirmailevat ja lanta lemuaa, eli täällä ei voi asua omassa kuplassaan, vaan pitää sietää elämää ja keskeneräisyyttä - sekä muita ihmisiä.

Nyt mulla on viikonloppu vapaata. Iltavuoro juuri loppui. Menen laittamaan lemmut yöpuulle, lämmitän rantasaunan ja lähdemme Pihkan kanssa järven jäälle yöhiippailulle. Ihana ilta, ihana ilma, ihana elämä, ihana sinä siellä ruudun toiselle puolella <3 .

Hyvää viikonloppua!