Talvi ei hellitä otettaan

Eletään huhtikuun jälkimmäistä puoliskoa ja puuhella humisee punaisena keittiössä ja taivaalta satelee milloin lunta, milloin vettä, milloin räntää ja milloin jäätävää tihkua. Keli on kostea ja harmaa ja muukuttimilla on TAAS kiima, eli eläimet on hyppineet toisiaan himojensa vallassa ja saaneet kyljensä sontaisiksi. Samoin navetta oli taas kuin hävityksen kauhistus temmellyksen jälist. Sai oikein urakalla aamusta siivota sontaista heinää ja kroppa huutaa vieläkin hoosiannaa.

Inkerin kyydissä pääsin tänään kylille ja kampaajalle, jotten näytä miltään puska-turrikalta äidin muistotilaisuudessa perjantaina. Sain myös ammennettua linnuille lisää syötävää, kun niitä on pilvin pimein nyt ruokintapaikalla ja ovat kovin nälkäisiä. Linnutkin haluavat kevään takaisin ja sassiin!

Talvi siis painaa edelleen päälle; on se ollut sinnikäs eikä periksi anna. Mutten anna minäkään. Viimeiset viikot/ kuukausi ovat menneet ikään kuin sumussa, kun ensin äidin kuolema sai minut hippasen pois raiteiltani ja heti perään sairastui koirani Pihka vakavasti. Pihkalta leikattiin reilu viikko sitten suolitukos sekä märkäkohtu eikä koira vieläkään ole entisensä. Paraneminen ottaa todella kauan. Ja taas on elänyt omassa usvaisessa kuplassa eikä saa oikein mitään aikaiseksi. Kunhan selviää työpäivistä jollakin tapaa. Nyt kevät ja auringonpaiste helpottaisi ja soisi energiaa sitä janoavaan mieleen, sieluun ja kroppaan.

Pihka kuitenkin voi päivä päivältä paremmin, eli eiköhän tässä elämä taas järjesty uomilleen.

Tässä samalla katselen pihalle ja paimennan muukuttimia ja tuolla nuo hirveässä räntäsateessa pihalla päivystää. On ne veikeitä.

On kuitenkin tapahtunut omasta surusta ja sumusta huolimatta hienoja asioita myös: yhdistys on saanut kirjanpitäjän Inger Gulbrandin (Qwerty Oy) sekä nettisuunnittelijan ja palvelumuotoilija-tiimin. Nettisivut julkaistaan www.katispetfarm.fi - nimellä toukokuun lopussa, kesäkuun alussa. Niiden visuaalinen ilme tulee olemaan ihana, ihan minun näköinen. Minulla on taitavia apulaisia, jotka esittelen virallisesti myöskin nettisivujen kautta, kun sivut julkaistaan. Taustalla häärii Johanna Kerttula, Nina Juka sekä Lotta Rantanen. Näin se alkaa vain yhdistyksen ympärille yhteisö muodostumaan ja tämä on vallattoman ihanaa! Nautin, kun saan ihmisiä ympärille ja hommaan tekemisen meininkiä! 

Nettisivujen julkaisemiseen mennessä on myös suunniteltava toimintaa tarkemmin loppuvuodelle 2024 ja etenkin seuraavalle vuodelle 2025. Näillä näkymin järjestän pienimuotoisia talkoopäiviä tässä kevään/ alkukesän aikana aina niin, että teen listan puhteista, jotka odottavat tekijöitään ja sitä mukaa, kun kaverit ja ketä tahansa tulee kylään, saavat valita yhden homman listalta taksvärkkipuuhana. Syksyllä 2024 järjestän sitten kesäkauden päättäjäistalkoot yhtenä viikonloppuna, josta teen tapahtumakutsun jahka saan kylätalon vuokran lyötyä lukkoon ensin Oinoskylän kyläyhdistykseltä.

Isommat tapahtumat siirtyvät vuoteen 2025, eli nyt on suunnitteille kantri-festivaali (työnimi Lemmu-Lauantai) sekä lavatanssit varainkeruuprojekteina. Pistän seuraajieni aivonystyrät töihin nimikilpailun merkeissä näille tapahtumille. Tarkoitus olisi tehdä vuosittaiset rutiinit näistä.

Pyhäinpäivä on yhdistykselle pyhä päivä, koska silloin naudat tulivat Suomeen. Silloin järjestetään yhdistyksen eläinten kummeille (sekä yksityishenkilö- että yrityskummeille) meidän näköiset juhlat kokkoineen. 

Omistan myös joitakin viikonloppuja vapaaehtoistoiminnalle, jolloin tänne saa tulla tilan puhteissa auttamaan arkisissa askareissa ja minun ja eläinten kanssa hengailemaan ilman sen suurempia muodollisuuksia. Kaipaan tänne elämää ja on kiva tutustua uusiin ihmisiin, joten avaan oveni rajatusti ja pienimuotoisesti. Tämä voi toimia pohjana jollekin järjestäytyneemmälle toiminnalle jatkossa, mutta aluksi haluan pitää kaiken melko söpönä ja pienimuotoisena.

Meidän ensimmäinen pienkeräys on tuottanut 3735 euroa ja aion ostaa tällä rahalla luottotuottajiltani (jos täällä Keski-Suomessa vielä vaikutan jatkosssa) niin paljon heinäpaaleja kuin rahalla saa. Ja kyllä sillä saa! Tämä on  i h a n a apu minulle ja suuri huojennus myös minulle henkilökohtaisesti, kun tiedän, että on rahaa eläinten ruokaan.

Kun nettisivut julkaistaan, toiminta myös muuttuu joiltakin osin virallisemmaksi ja mahdollistaa sekä yhdistyksen tukemisen että osallistumisen toimintaan halukkaille. Lisäksi sosiaalisen median alustoja aletaan käyttämään moninaisemmin ja suunnitelmallisemmin. Facebookissa jatkan näitä mun karvalakkipäivityksiä, mutta Youtubeen tulee laadukkaampia videoita ja pitäisi myös Instagram ja Tiktok aktivoida käyttöön paremmin. Sosiaalinen media tulee minun ottaa haltuun, mutta varmastikin piinaan palvelumuotoilutiimiä näissäkin asioissa, vaikka ne eivät varsinaisesti kuulukaan tähän sopimuksen ensimmäiseen vaiheeseen.

Tästä tulikin mieleeni taustakuvan asia. Täällä Keski-Suomessa (ja niin myös monissa muissa paikoissa Etelä-Suomea lukuunottamatta) minua pidetään ihan hulluna tämän projektini vuoksi. Ihmiset eivät jaksa oikein ymmärtää, että miten ihmeessä joku pitää tuotantoeläimiä lemmikkeinä? Tätä saisi perustella päivät pitkät, jos viitsisi. Mutta minä en viitsi. Ei tässä ole mitään järkeä, joten ei ole mitään, mitä tulisi ymmärtää tai perustella. Ja ne, jotka ymmärtävät, eivät perusteluja kaipaa. Ja hyvä niin.

Minun lehmien loppuelämän koti ei voi olla turvakoti, koska en kestä henkilökohtaisesti nähdä enää tilanteita, joissa olen itse elänyt Norjassa, eli eläimiä, joista ei ole joko pidetty huolta, kun tilallinen on uupunut/ masentunut ja vailla tukiverkostoa tai eläimiä, joita ei raaskisi (vaikka pitäisi) laittaa teuraaksi. Minun sydämeni on murtunut biljoonaksi palaseksi viimeisten vuosien saatossa useampaan kertaan. Tulen tarinoimaan tästä podcastissä tulevaisuudessa enemmän, kun jaksan ja uskallan käsitellä näitä asioita. Vielä en uskalla mennä sinne syvyyksiin sukeltelemaan, kun se tekee liian kipeätä. Näin ollen keskityn nyt toiminnan pyörittämiseen ja organisointiin ja jätän vielä tarinaa turinoitavaksi tulevaisuuteen. Tästä syystä yhdistys on lehmien vanhainkoti. Toki lehmäni vanhenevat kuten minäkin ja avaan muutaman lisäpaikan, kun minulla on sekä tilaa että taloudellinen mahdollisuus huolehtia muutamasta iäkkäästä, ansioituneen lypsyuran tehneestä lehmästä myös omieni lisäksi.

Toimintani on myöskin suvaitsevaista. En ole tuotantoeläintaloutta vastaan, enkä myöskään eläinsuojelutoimintaa vastaan. Ymmärrän molempia osapuolia. Näin ollen minun yhdistykseni toiminta panostaa suvaitsevaisuuteen kaikilla mahdollisilla tavoilla polarisointia välttäen. Tämä on yksi tapa elää. Tämä on minun unelmieni täyttymys, tällä ei ole mitään tekemistä sinun unelmiesi tai elämänkatsomuksesi kanssa. Ja jos on, niin nauti mukana matkassa!

Suvaitsevaisuuden teemaan liittyen moni kummastelee, kuinka paljon rahaa olen valmis pistämään eläimiin? Vastaus on, että paljon. Minä olen ammatiltani sairaanhoitaja ja usein ammattiroolini kautta joudun kummastelemaan, kuinka paljon rahaa ihmiset käyttävät alkoholiin, tupakkaan ja yleensäkin päihteisiin? Puhumattakaan siitä, paljonko se maksaa yhteiskunnalle? Pientä puuhastelua niihin rahamääriin verrattuna on tämä harrastus ja pitää fyysisesti ja henkisesti minut kuosissa. Silti en koe voivani arvostella niitä ihmisiä, jotka pistävät rahansa päihteisiin. Pyrin auttamaan, jos apua kaivataan ja halutaan. Sussiunatkoon en se minäkään lasiin sylje! Se on jännä kuinka joitain asioita hyväksytään kyseenalaistamatta ja sitten toisia ei sitten millään, vaikkei nämä asiat ketään loukkaa tai uhkaa suoranaisesti. Rikotaan vain näkymätöntä kaavaa ja yhtäkkiä ollaan uhka ihmisten maailmankuvalle ja mielenterveydelle. Tässä kohtaa kannattaa katsoa peiliin sen sijaan, että ryhtyy arvostelemaan. Kukin itse päättää mihin aikansa, rahansa ja energiansa käyttää. Minulla ei ole miestä (valitettavasti) eikä perhettä, niin saanpa näin rakastaa.

Tehy- ja Anna-lehteen tulee kesällä meistä juttua, linkitän niitä sitten Faceen, kun saan luvan toimittajilta (melko pitkään artikkelin julkaisun jälkeen täytyy odottaa).

Päätin myös vakaasti, että vuonna 2025 pidän kaksi lomaa. Olen päättänyt, että en hautaudu tänne projektini syvyyksiin ihan kokonaan, vaan minussa on muitakin puolia, joita en halua hylätä.

Näinpä lähden hiihtovaeltamaan maaliskuun lopussa-huhtikuun alussa (synttärit on tuolloin) SAREKin kansallispuistoon Pohjois-Ruotsiin ja elokuussa olisi tarkoitus hilpata vaeltaen Kungsleden-vaellus Pohjois-Ruotsin ja Norjan maisemissa. Saan käyttää opittua norjankieltä ja nauttia niistä maisemista tällä tapaa ja samalla rakentaa uutta, valoisampaa suhdetta Norjaan. Kungsleden-vaellus oli minulla  tarkoitus tehdä 50-vuotissynttäreiden juhlavuotena, mutta ne synttärit oli, tuli ja meni, niin NYT sen teen. Nämä aktiviteetit eivät vaadi paljoa rahaa, ainoastaan matkustaminen kohteeseen maksaa , eli aion järjestää itselleni lomittajan tavalla tahi kolmannella. Kun olen lehmätkin tänne roudinut Norjasta asti, niin luulisi lomienkin järjestyvän, kun oikein kovasti haluaa niiden järjestyvän. 

Tulipas tästä pitkä teksti. Nyt täytyy hypätä haiseviin navettareleisiin ja mennä tarjoilemaan Muu-muille iltapalaa. Salaa olen toivonut, että sade loppuisi sen kaikissa olomuodoissaan ja vaikka ilta-aurinko hiippailisi taivaankannelle, mutta turha oli toivo. Toisaalta juuri tämä on parasta; kaikissa olosuhteissa on vaan hommat tehtävä ja tuolla pihalla rämmittävä. Elää luonnon syklien kanssa käsikynkässä. Joka ikisessä eri säätilassa ja vuodenajassa on omat haasteensa. Sepä on kiehtovaa se. 

Son moro hetkeksi!