Talven kirpeyden kynnyksellä

Alkaa olla käsillä vuoden vaikein kuukausi täällä Pohjois-Norjassa. Nimeltään se on marraskuu. Myrskyää, on todella pimeää, kun lunta ei ole nimeksikään tai pysyvä lumi antaa odotuttaa itseään pitempään, vetistä ja kurjaa. Näin ollen olen päättänytkin viettää koko kuukauden jossakin, jossa saan kesään jatkoa ja ladata akkuja ja D-vitamiinivarantoja talven kaamoksen varalle. Sitten taas jaksaa! 

Matkakohde on La Gomeran saari Teneriffan kupeessa. Koko marraskuuksi on huoneisto varattuna sieltä.  I H A N A A !  Mitään aikatauluja ei ole luotuna lento- ja laivamatkoja lukuunottamatta. Matkatavaroitakaan en ota, vain käsimatkatavararepun ja hola! matkaan! Tarkoitus on vaan olla, patikoida, fillaroida, lukea, fiilistellä, syödä ja juoda hyvin. Jos hyvin sattuu, niin saan joko yhden tai kaksi kaveriakin mukaan. Ikää ja vaivoja kun alkaa meillä olemaan, niin on aina yhtä jännittävää, että pääseekö terveenä matkalle starttaamaan. Minäkin tässä juuri mittasin töissä verenpaineet ja sain lukemat 170/110, eli taidanpa todella olla loman tarpeessa. Nyt on verenpainelääkitystä nostettu, jottei jonkunmoinen slaagi korjaa reissussa. No korjaa, jos on korjatakseen, ah hah! Tärkein lääke on kuitenkin liikunta ja lepo ja terveellinen safka. Näihin keskityn reissussa.

Tässä melko vastikään selvisi myös, että lähipiirissäni Suomen päässä on vakava sairastuminen, joten onneksi saan viettää muutaman päivän Suomessa ennen reissuun ampaisemista ja sama paluumatkalla. Kukaan kun meistä ei tiedä, puolin eikä toisin, että kauanko yhteistä aikaa ylipäänsä on, niin täytyy käyttää se aika yhdessä, mikä vaan on mahdollista. 

Muuten täällä elämä on soljunut entiseen malliin, töitä tehdessä niin navetalla kuin kustannuspaikalla. Iso mullistus on ihan käsillä, kun meillä pitäisi pian olla vaan minun omat jäljelle jäävät naudat jäljellä. Nyt on taas loput pojat kasvaneet niin isoiksi, että joutuvat teuraaksi (paitsi Usko, Toivo ja Kaamos), vasikat ja nuori karja siirtyvät välitykseen ja jatkavat elämäntaivaltaan uusilla tiloilla. Näiden asioiden kanssa on tietysti sydän taas ihan tuhannen mutkalla ja jo nyt ikävöin ihan kaikkia! Tosiasia on, että ne eivät ole minun; kaikkia tilan eläimiä en kykene lemmikkinä pitämään ja tämä viimeinenkin repäisy on vaan tehtävä. Vaikka kuinka tekisi kipeätä. Mutta toivon mukaan tämä on viimeinen kerta, kun täytyy luovuttaa palanen omasta sydämestä näiden nelijalkaisten lutuisten sankareiden matkaan. Pyrin siihen, että sitten saan keskittyä huolehtimaan omistani ja tarjoamaan niille toivottavasti hyvän loppuelämän, niin kauan kuin sitä luonnollisesti riittää.

Toivon mukaan ensi talvi on huomattavasti helpompi kuin edellinen, jolloin kahta navettaa piti hoidella oman työn ohessa ja niin oli milloin heinäpaali ja milloin vesiputket jäässä ja täten keho koetuksella. Fyysinen työ on ihanaa, mutta oman työn ohella ja kaiken stressin keskellä tuli jälleen kerran polteltua kynttilää reilusti molemmista päistä ja siinä ei kauaa hyvät heilu. Alkaa olla viimeiset hetket tehdä asioille jotakin, ennen kuin oma terveys todella pettää, kun keho tahi mieli tekee totaalistopin. Monella tapaa olen oireillut jo pitkään, mutta kun nämä asiat ja niiden eteneminen eivät ole olleet mitenkään vain minusta kiinni, niin ei voi kun odottaa ja toivoa asioiden järjestyvän parhaiten päin. Odotan kuin kuuta nousevaa, että pääsen vihdoin elämään sitä itseni näköistä elämää eläimineni ja arvoineni. Onhan tälle polulle jo uhrattu omaa hyvinvointia ja parisuhdekin. Taival on ollut raskas ja toivon sydämestäni, että alkaisi aurinko paistamaan risukasaan ilman hirmuisia ponnisteluja. 

Välillä on ollut usko kortilla ja luovuttaminen vaikuttanut huomattavan houkuttelevalta vaihtoehdolta, mutta tyhmä ja sitkeä kuin olen (tässä nimenomaisessa järjestyksessä), niin en ole antanut periksi, vaikka se ehkä olisi ollut se ainoa, kaikkea ja kaikkia helpottava, oikea ratkaisu. Jossittelu on kuitenkin turhaa. On tapahtunut, mikä on tapahtunut ja toivon, että lomani aikana saan siirrettyä katseeni tanakasti tulevaan ja kykenen ottamaan elämäni taas haltuuni. Samalla toivon salaa, että elämänvirta voimistuu, innovatiivisuus ja luovuus syttyvät uudelleen sekä tietysti ne minun kantavat voimavarat optimistisuus ja valoisuus antaisivat elonmerkkejä itsestään. Elämä ottaa ja antaa. Haluan rakastaa jatkuvien menetysten sijaan.

Pimeä kaamosaika mystisine valoineen ja kajoineen ja kirpeä talvi on myös valloittavan kaunista. On ihanaa, kun kohta pääsee hiihtämään!  On ihanaa, kun pääsee halimaan lehmiä ja sonneja vailla varjoa lähestyvistä hyvästeistä ja tuotantoeläintilan rasitteista. Näitä asioita en kykene täysin järjellä selittämään ja toivottavasti ei tarvitsekaan. Ihan riittämiin olen viettänyt aikaa selkä seinää vasten, nyt en suostu enää seinään nojailemaan. En käytä enää aikaani selittämiseen, kuka ja miksi olen se mitä olen ihmisille, jotka eivät edes halua ymmärtää. Samanlainen kouhottaja olen ollut pienestä pitäen ja omasta mielestänihän olen aivan mahtava tyyppi! Viime aikoina en todellakaan ole ajatellut niin, mutta kun tarpeeksi alhaalla möyrii siellä oman elämänsä ojan pohjalla, niin ei  jää enää mitään menetettävää. Tämä on toisaalta vallan vapauttavaa. N Y T käännän uuden sivun elämässäni.

Pikkuveikka on mun ammujen ja miehen apuna täällä minun lomaillessa. Kovasti on hällä hommia ja vastuuta minun poissaollessa. Onneksi hänestä on sukiutunut vallan luotettava ja upea mies. Samanlainen kouhottaja on kuin minäkin eniveis. Silmäteräni Pihkan jätän myös hänen hellään hoivaansa. Meillä on läpsystä vaihto, kun palaan Norjaan, niin lähtee hän Suomeen. Lento lienee vielä varaamatta, mutta se hoitunee vielä ennen mun lähtöä reissuun. Toki veljeni pitäisin mielelläni täällä vielä joulun yli, jos itse saisin päättää <3 .

Pitäkää itsestänne hyvää huolta loppusyksyn ja talven syleilyssä!