Taivaankappaleet vihdoin oikeassa linjassa!

Itken ilosta ja kiitollisuudesta taas, kun kirjoitan tätä blogitekstiä ja elän jännittävät viimeiset kaksi viikkoa niin hyvässä kuin pahassa uudestaan. Monet tilanteet ja käänteet olisin halunnut jättää kokematta ja elämättä, mutta lopputulos ratkaisee! Vihdoin on aurinkokuntamme taivaankappaleet siinä lineaarisessa järjestyksessä, että ne mahdollistavat minulle minun näköiseni lottovoiton. Lottovoiton, joka ei ole kuitenkaan tullut ilman armotonta työmäärää. Energiaa on ammennettu epätoivosta, epäreiluudesta ja syvästä uupumuksesta, joka merkitsi, että joko tästä suosta noustaan tai sitten siihen vajotaan.

Koko tarinani eläinten kera on melko lailla uskomaton. Tosielämän tarina, jonka haluan vielä kertoa kaikille, jotka haluavat kuunnella, sillä minulla on asiaa! Lopputulos on positiivinen tässäkin seikkailussa, mutta väliin on mahtunut ihan tolkuton määrä kuraa monelta eri sektorilta.  Toisaalta tämä kaikki sai minut myös ajattelemaan omaa ammattiani sairaanhoitajana ja miettimään potilaita Suomen terveydenhuoltojärjestelmän syövereissä, jossa varmasti moni kokee ettei tule kohdatuksi tai kuulluksi vaivoineen. Simputellaan ihmistä vaan luukulta toiselle vastuuta välttäen. Joskus tältä ei välty ammattilaisena itsekään, mutta useimmiten kyllä, jos päättää ottaa asian asiakseen. Kuulla tarvitsijaa. Päättää olla päättämättä toisen puolesta, että mitä ja milloin hän tarvitsee. 

Ihan lyhyesti on mainittava tässä yhteydessä, että viranomaistyö ei mennyt ihan putkeen tässä projektissani. Ihan kaikki, mikä voi mennä vikaan tapahtui viimeisen viikon sisällä ennen h-hetkeä. Uskon, että kukaan ei uskonut ihan aikuisten oikeasti, että tämä tulee tapahtumaan - sen verta järjetön koko homma oli, että kun sanoin hep, nyt mennään!, niin löysin viranomaiset housut kintuissa taistelemassa, että kuka on vastuussa ja mistäkin. Piti lähettää Eläinkuljetusauto Suomesta ajamaan kohti Norjaa ilman, että tiesin, pääsevätkö lehmäni kyytiin. Voi sitä urkenevaa mahahaavaa! Olo oli kuin atomipommilla, joka räjähtää sisäisesti ja joka ikinen solu ja atomi kehossasi hajoaa ulkokuoren ollessa kivettyneen stoalainen. Kun yrität niin kovin ja universumi ei tunnu vastaavan avunhuutoihisi ja toivo valuu juoksuhiekkaan. Ei voinut nukkua, ei voinut olla. Silti arjesta oli vain selvittävä. Samalla valmistauduttava pahimpaan. Se, että rahaa paloi kymppitonni ilman, että oli mitään takeita, että saisin rahoilleni vastinetta oli huolista kaikkein pienin. Mutta se epätoivo, kun oma maailma räjähti perättäisinä päivinä pirstaleiksi itsestä riippumattomista syistä, oli kamalaa. Ja aina, kun luuli, että ei huonommaksi voi tilanne enää mennä, niin väärässäpä oli. 

Lopulta puoli vuorokautta ennen eläinten lopputarkastusta (24 h ennen lähtöä) kirjoitin yhteisen sähköpostin kaikille viranomaistahoille, että eläimet lähtevät Norjasta olivatpa he (viranomaiset) valmiita tai eivät. Ja lopulta kaikki ilmoitukset tehtiin Norjan päässä käsin kirjoittamalla, kun kukaan ei osannut käyttää EU-siirtoihin käytettävää TRACES-ohjelmaa riittävän hyvin ja aika loppui kesken sen opetteluun. Itsekin istuin yhden yön koneen äärellä yrittäen luoda TRACES-raporttia ja ymmärtää, että mikä on lopulta siinä oleva ongelma.

Ongelmaksi muodostui myös, että eläinkuljetus oli niin pitkä, että tullimuodollisuudet kahdella eri rajanylityspisteellä eivät saaneet kestää pitkään, koska pohjoisessa Skandinaviassa ei ollut välitarkastusasemaa, jossa eläimet olisi voitu päästää jaloittelemaan. Kahdella kuljettajalla lähes sukkana ajettiin Norjan Lilandista Suomen Karstulaan. Tukin Norjan, Ruotsin ja Suomen tullien sähköpostit skannatuilla dokumenteillani. Suomen päässä sain kuitenkin yllättävää tukea tullin ylitarkastajalta, joka henkilökohtaisesti hoiti tullaukset niin, että tuontitullaus oli hoidettu finaaliin lähes samalla kellonlyömällä kun eläimet siirtyivät kuljetusautosta navettaan.

Nyt, kaiken jälkeen, olen helpottunut ja ylpeä itsestäni, että en luovuttanut. Ja samalla näistä eläimistä tuli itselleni yhä tärkeämpiä. Niin paljon olen sijoittanut ja antanut itsestäni tähän, että me olemme yhtä. Tästä alkaa meidän taival kohti eläköitymistä yhdessä.

Tässä on nyt viikon päivät opeteltu uudenlaista arkea yhdessä. Ekat yöt nukuin kuin murmeli tietäen, että mussukkani ovat turvassa navetassa ja että matkakin sujui kolhuitta. Valtaisa kiitos Eläinkuljetus Hakala Oy:lle Karstulasta. Viimeisen päälle miellyttävät ammattilaiset, jotka eivät varmasti koskaan toiste tee vastaavaa keikkaa. Oli kuulemma maisemat hivelleet näkimiä. Kirjoitimme näin oman osamme hivenen hulluihin historiankirjoihin. 

Ja minulla on ollut Petteri apuna onneksi, kun olo on kuin zombiella, jonka aivosolut eivät kohtaa silloin kuin pitäisi. Kerran oli Kaamos-sonni karussa ja kerran oli kaikki daamit laitumelta siellä sun täällä. Parit palkit navetassa hajonneet ja kaikkea muuta pientä mielenkiintoista on tapahtunut. Nyt kuitenkin olemme kaikki levänneet ja rauhoittuneet ja sellainen leppoinen yhteinen rytmi löytynyt. 

Ja nyt alkaa tulevan suunnittelu. Pistän yhdistyksen pystyyn. Tulen tarvitsemaan apua, melkoisen paljon apua; niin kuulevia korvia kuin auttavia käsiä. Nämä ovat myös isoja eläimiä ja syövät hurjasti. Heinä on tässä maailmantilanteessa huippuhinnoissaan, eli minulla on pyyntö tai kaksi: 1) jos sinulla on kontakti, joka on eläinrakas, joka syttyisi tästä projektista ja haluaisi tukea toimintaa myyden heinäpaaleja kohtuuhintaan tai lahjoittamalla esimerkiksi ylivuotista heinää tms., niin ilmoita! 2) ja kaikille jotka kynnelle kykenevät ja haluavat tulla meitä tapaamaan, niin tuo tuliaisiksi heinäpaali! Toki meille saa lahjoittaa heinäpaalin muutenkin. Mielikuvitusta saa käyttää ja tämä voi olla myös symbolista. Yritän luoda myös tavan ostaa virtuaalinen heinäpaali, jonka tuotot käytän ruoan (heinän) ostamiseen sellaisenaan. Toki tarvitsen ihan kaikkea muutakin navetalla työvälineistä mineraaleihin, väkirehusäkkeihin, aitamateriaaleihin and you name it!  

Myös ideoita otan vastaan, että miten miten tulevaa toimintaa voisi jalostaa ja kehittää. Tämä on toistaiseksi vain minun harteillani ja aikaa on rajallisesti, mutta yritän edetä nauttien ja makustellen pienin, hartain ja harkituin askelin.

-Kati-