Syksyn Säveliä

Skviik! Näin on taas aika lentänyt kuin siivillä ja vuosi kulunut siitä, kun kumppanini päätti lopettaa tilallisen elämänsä. Viimeiset kuukaudet ovat olleet vaikeita, koska maajussini ei saa aikaiseksi tehdä tilan viimeisiä töitä, jotta vihdoin pääsisimme tilanteeseen, että meillä olisi vain minulle jäävä karja jäljellä, jolle tarjoaisin loppuelämän kodin ja josta nimenomaan minä vastaisin ja huolehtisin, niin taloudellisesti kuin huolenpidollisestikin. Lisäksi jää muutama lehmä, jotka ovat kerran synnyttäneet ja mieheni vitkastelun vuoksi menettäneet myyntiarvon tässä välissä, kun ikää on kertynyt liikaa, eli ne olisi pitänyt myydä pois aiemmin, jos tuotantoeläintilalle niitä olisi maidontuottajaksi meinannut. Nyt etsin niillekin loppuelämän kotia, eli halvalla lähtee kolme Norwegian Red-rotuista oikein hyvärakenteista ja hyvin hoidettua sekä ihmisläheistä lehmää! Ne pitää meiltä vain noutaa, koska niistä ei voi pyytää käypää markkinahintaa. Ihan minne tahansa en niitäkään anna, eli pitää löytyä hyvä koti. Lisätietoja saa kysymällä.

On vaikea vain sivusta katsoa ratkaisukeskeisenä ihmisenä, kun kumppani on haalinut elämäänsä liikaa vastuuta ja velvoitteita ja räpistelee niiden keskellä voimattomana. Yhtä voimaton olen minäkin, kun ei lopulta ole mitään päätäntävaltaa eikä edes mahdollisuutta auttaa ihmistä, joka ei kykene näkemään/ tajuamaan, kuinka avun tarpeessa onkaan! Pää pensaassa ja ongelmat maton alla on hyvä elää niin kuin ei olisikaan. Kait se onnistuu, kun sitä on oikein harjoitellut? Minulle tämä on mahdotonta. Ongelmat ovat ratkaistavissa, ihan aina. Vaikka lopputulema ei olisi, mitä itse toivoisi, niin joka tapauksessa tilanne helpottaa pikkuhiljaa, kun tekee pieniä ratkaisuja toisen perään ja yksinkertaisesti aloittaa prosessin, ja vyyhti purkaantuu kerros kerrokselta hitaasti, mutta varmasti. Tämä koko projekti on kuormittanut meidän parisuhdetta aivan tolkuttomasti. Välitän kumppanistani sekä näistä eläimistä enkä kykene jättämään ketään pulaan, vaikka monta kertaa on tehnyt mieli hypätä pirssiin ja aloittaa uusi, puhdas sivu oman elämäni kirjassa ihan omillani. Huulta purren tässä mennään. Päivä kerrallaan.

Samalla siis olen sydän mykkyrässä joutunut tekemään hyvinkin konkreettisen vaihtoehtosuunnitelman, jos minun ja kumppanini suhde ei kestä yhdessä elämistä mun valintojen kera (eli lehmien kera). Tämä on valitettavaa, mutta toisaalta hyvin ymmärrettävää. Ihmissuhde toimii vain, jos polku tai tavoite tässä nimenomaisessa elämänvaiheessa on yhteinen. Näin ollen olen päättänyt, että pistän pystyyn lehmien turvakodin, jonka tueksi perustan yhdistyksen joko tänne Norjaan tai Suomeen. Nyt on vuodeksi apeet ja tilat, mutta sen jälkeen on viulut minun itse maksettava ja päästävä omilleni ja sellaisen arjen pariin, jota voin kuvitella viettäväni seuraavat parikymmentä vuotta. Näin ollen olen alkanut alustavasti kartoittaa tilanostomahdollisuuksia kumpaisessakin maassa. Mieli on ajoittain ihan solmussa, kun on liikaa vaihtoehtoja. Kaikkea ei voi saada ja en haluaisi millään eläimiäni siirtää Norjasta Suomeen. Norjan luonto on niin upea, että kotini on täällä, jos vain saan asiani järjestettyä kohtuuhinnoin ja niin, että pärjään yksin. Kielitaitoni ei vielä ole niin noheva, että pystyn hoitamaan asian kuin asian norjankielellä, mutta toisaalta samalla oppii. Suomessa olisi kotikenttäetu. Kaikki byrokraattinen on kymmenen kertaa helpompaa ja olisin "omieni" parissa. Tosin sairaanhoitajan palkka on puolet pienempi ja maaseudun infrastruktuuri on kovin paljon huonompi kotimaassani. Lisäksi jos joskus rakennutan muutaman mökin ja aloitan matkailubusineksen, niin täällä Norjassa sen pyörittäminen on huomattavasti helpompaa kuin Suomessa. Turistien virta kun on loputon.

Projektisivut ovat luotu Facebookiin ja rakentelen niitä pikkuhiljaa. Yhdistys pistetään pystyyn jahka tilan sijainti on selvinnyt. Lehmien turvakoti Kurkistava Lehmä on kymmenelle nautaeläimelle suunnattu loppuelämän koti. Toiminnan pidän pienenä ja kohdennettuna, koska maailmaa en voi pelastaa, mutta voin antaa osalle näistä ihanista, lempeistä olennoista hyvän kodin. En ole vegaani enkä eläinsuojeluaktivisti ja kunnioitan maatalousyrittäjiä, jotka tekevät työnsä hyvin ja kunnialla. Sanctuary Peeking Cow (Kikkende Ku) ei pyllistä millekään olennolle.

Itse kaipaan pientä mökin kokoista taloa ja navettaa/ tallia pihapiirissä, jokunen hehtaari laidunmaata ja metsää, josta saa polttopuita ja voi käyttää laidunmaan jatkeena tarvittaessa myös. Nyt on vuosi aikaa hioa suunnitelmia, mutta nyt rassaa, kun ei saa ratkaisua vielä tehtyä. Täällä meillä olisi kaikki, mitä kaipaamme, mutta se ei ole vaihtoehto, jos tukahdutamme puolisoni kanssa toistemme tarpeet ja elämät tämän tiimoilta. Olen valmis kaikkeen, mutta toivon, että tämän vuoden puolella olen ainakin jo visusti kallistunut johonkin suuntaan niin, että pystyn alkaa työstämään prokkistani oikein urakalla! Unelmoin omasta nyt suuresti!

Syyskuu on ollut täällä vallattoman kaunis sateisen elokuun jälistä. Meillä on vielä 13 eläintä laitumella, mutta heillä on sääsuoja, jonne vetäytyä tarvittaessa. Pikkuveli on ollut myös apunamme työkokeilun puitteissa ja on ollut kivaa, kun on voinut leikattua oikeaa kättä lepuuttaa ja on motivoitunutta seuraa navettahommissa. Käsi paranee pikku hiljaa. Kohta olisi aika vasemman käden leikkauksen, mutta en tiedä tohdinko vielä sitä leikkauttaa, kun oikea käsikään ei ole vielä ennallaan. Toisaalta oireet ovat niin kovin helpottuneet, niin ehkä samaan syssyyn olisi järkevintä puristaa vielä se toinenkin käsi ja operaatio? Tiedä häntä.

Pikkuveli on innostunut hakeutumaan alan koulutuksiin. Eläintenhoitaja ja/ tai metsäkoneen kuljettajan toimet tällä hetkellä lähinnä mielessä. Aloilla tulee töitä riittämään, vaikka ainakin eläintenhoitajan palkka on Suomessa surkea, mutta metsätalouspuolella varmaankin pääsisi ihan ansioihinkin. Toki salaa toivon, että veljeni kouluttautuminen on minunkin turvakodin eduksi ja saan itselleni lomittajan tai osavuotisen työntekijän, jos sellainen mahdollisuus siunaantuu.

Tietyllä tapaa ajat ovat kutkuttavat, kun mahdollisuuksia on vaikka muille jakaa ja tuntuu perhosia vatsassa, että on itselle jonkin suuren ääressä ja omat elämän puuttuvat palaset ovat löytymäisillään. Tämä, jos joku, vaatii nyt harkittua heittäytymistä. Jatkuva puntaroiminen ja arpominen on käynyt nyt raskaaksi enkä loputtomiin voi löysässä hirressäkään odottaa, että kumppanini saa elämänsä järjestykseen, jotta minä pääsen tarttumaan toimeen omassani ja ylipäänsä elämään elämääni eteenpäin. En voi odottaa loputtomiin, kun on elämä elettävänä ja jokainen päivä on kullan ja juhlan arvoinen! Elämän tärkein asia minulle on hyvä arki, mitä ei tarvitse missään nimessä paeta. Arjen puhteista tulisi nauttia, koska suurin osa elämästä on arkea. Tämä on vankka visioni.

Vielä 4 viikkoa töitä ja sitten La Gomeran saari kutsuu vierailijoitaan! Vuoden masentavin kuukausi on marraskuu täällä Pohjois-Norjassa, kun ei ole vielä pysyvää lunta ja kaamos kolkuttaa kietaisemalla maiseman ja sen ihmiset pimeään, tiukkaan syleilyynsä. Usein sataa, tuulee ja on kerta kaikkiaan kurjaa. Nyt ei ole. Nyt lähden aurinkojahtiin, jotta jaksaa sitten sorvata elämäänsä uuteen uskoon ladatuilla akuilla. Oli miten oli, niin kyllä näin on!

Aurinkoista lokakuuta toivottelen! Son moro nyt.