Pihka
Pihka ansaitsee ihan oman osionsa mun blogiin. Tämä ihana otus, koira, on ollut nyt ilonani kaksi vuotta ja on sulattanut niin minun kuin monien muidenkin sydämen <3 .
Tämä sekarotuisten kuningatar, jossa yhdistyy paimen- ja metsästyskoira on nyt seurakoiranani, eli poloinen ei pääse vaistojaan ja taitojaan juurikaan käyttämään eikä toisaalta ole helpoin mahdollinen koira omistajalleen, jolle on laatuaan ensimmäinen. Näin ollen sekä koira ja omistaja elämme ikäänkuin pellolla: Mitään taitoja en ole osannut opettaa enkä ei-toivottavia asioita karsia pois. Silti mulla on hyväluontoinen, hyväsydäminen ja vilkaskin koira, jota en ole saanut pilattua kaikesta yrityksestä huolimatta.
Helppoa en ole koskaan osannut kaivata missään asiassa, mutta pentuajan sitovuus yllätti silti.
Ensinnäkin työ päivystyksessä hiihtokeskuksessa sairaanhoitajana ei anna armoa työn ulkopuoliselle elämälle. Päivät venyvät ja mukana on mentävä, vaikka koira kotona kaipaisi seuraa ja ulkoilua, eli en suosittelisi sesonkityötä kenellekään millään tavalla yksinhuoltajalle. Lapsia tai lemmikkejä, niin tarvitsee paikan päällä jonkinmoisen tukiverkoston pärjätäkseen. Täällä pohjoisessa joutuu työelämässä palvelualoilla venymään, koska talven ulkopuolella on hiljaista. Itse en tätä riittävän hyvin oivaltanut ja jouduin puun ja kuoren väliin koiranpentuni kanssa, eli jouduin vaihtamaan työpaikkaa ja maisemaa.
Olen aina halunnut oman koiran, mutta en ole vielä koskaan viettänyt niin asettunutta elämää, että siihen olisi koira mahtunut. Samaisesta syystä on jäänyt perhekin perustamatta. Olen kuitenkin elämäni ja valintojeni kanssa sinut, eli olen aina ajatellut, että ahne ei kannata olla, jos ja kun on muuten onnellinen. Olen aina ollut itsekäs ja sikäli karttanut sitoutumisia, koska suhtaudun niihin liiankin suurella vakavuudella ja sitoumuksella. Kontrollifriikki kun olen.
Työkaverini ystävän Suomenpystykorva sai yllätyspentuja ja löysin itseni näitä pentuja tervehtimästä; ja näin yhden naisen perheeni kasvoi yksilöllä. Pihka oli pentueessa ainoa tyttö, luonteeltaan ei niinkään ihmisen seuraan hakeutuva, mutta veljistään huolehtiva. Kävin pentuja usein katsomassa ja lopulta Pihka kiintyikin minuun niin, että aina kun kurvasin pihaan, tämä pentu kirmasi luokseni, eli lopulta valitsimme molemmat toisemme.
Pentuna Pihka oli punaruskea. Nimensä Nuppunen on saanut siis värityksensä mukaan.
Pihka ei koskaan lenkillä pentunakaan väsynyt ja kulki mukana hangissa ja kinoksissa, tuntureilla ja metsissä. Minulla ei koskaan ole ollut koiraa, joten olin huolissani koiran jaksamisesta, mutta turhaan. Pihka on kiertänyt Suomea ja Pohjoismaita. Auto ei koskaan ole ollut Pihkan lempipaikka, mutta mukana on tultava - sinne on mentävä.
Pihka on pentuaikoinaan selvinnyt ibuprofeenimyrkytyksestä, lähes suolitukoksesta syödessään metson siiven sellaisenaan, ensimmäisen juoksun aiheuttamasta valeraskaudesta sekä mystisestä neurologisesta kohtauksesta, joka kesti 12 h, syy siihen jäi vielä epäselväksi. Onneksi neidolleni otin vakuutuksen heti koiran otettuani. Lisäksi Pihka on sirutettu (lähtee helposti ajamaan riistaa) sekä rokotettu (matkailu). Poloinen joutuu myös kuukausittaisten Norjan reissujen vuoksi syömään ekinokikki-lääkityksen joka kuukausi.
Pihka rakastaa rutiineja ja stressaa emäntänsä eloisasta elämästä. Pihka pyydystää lenkeillä hiiriä ja päästäisiä sekä myyriä. Jahtailee jäniksiä ja oravia eritoten. Nämä tykkäävätkin koiraa kiusata. Jahtaisi myös kaikkea isompaakin, jos vain vapaaksi pääsisi. Oon mä jo kerran odottanut ehtivää karvaista lastani autolla 1,5 tuntia, kun karkasi tunturin liepeillä porojen perään. Perässä tuli väsyneenä ja onnellisena. En jaksanut olla edes vihainen, kun olin niin helpottunut, että sain otukseni takaisin.
Pihkalla on luottoihmisiä, jotka ovat lähes poikkeuksetta miehiä; Teukka Espoosta on ajanut aina 1000 kilometriä suuntaansa rientäessään avuksemme milloin missäkin käänteessä, josta olen ikuisesti kiitollinen. Sitten on Seppo Kittilässä, joka pitää Pihkan hirvenlihoissa ja jonka kanssa otukseni hinkuisi metsälle jahtiin, muttei Seppo tohdi Silmäterääni viedä villin luonnon tai muiden metsästyskoirien armoille, on Seppokin iän myötä ilmeisesti pehmennyt.
Pihka ei sisällä juurikaan hauku, ei kärsi eroahdistuksesta. Pihka rakastaa pitkiä lenkkejä vapaana, joka on iso harvinaisuus riistaviettiselle otukselleni. Pihka jahtaa, penkoo, kaivaa ja kellii. Pihka on suomenmestari ryömimisessä niin lumella, sammalmättäällä tai kanervikossa. Pihka kiipeilee kallionlohkareilla, ylittää virrat ja sillat, on ollut jopa veneessä ja käsin vedettävässä lossissa ja kaikesta on selvinnyt. Kerran on kieltäytynyt kiipeilemisestä, kun en itsekään keksinyt, että mistä ylös pääsisi. Pähkäillessäni tätä otti Pihka nousut ja lähti alas. Viisas koira.
Pihkaa pitää hihnassakin tarkkailla koko ajan. Jos ei ole valppaana, niin helposti jahtaa nopeita fillareita ja nopeita juoksijoita puhumattakaan poukkoilevista lapsista. Onneksi nyt pikku hiljaa on alkanut korvatkin löytyä, kun pentuaika on takana. Ehkä meistä hyvä tulee.
Pihka kiskoo hihnassa, Pihka haukkuu vahtiessaan ulkona laumaansa, ei siedä pysähdyksiä ja odottamista (tässä on kuin emäntänsä). Pihka rähisee tilanteista poistuessaan, joka jaksaa aina mua kummastuttaa. Pihka tulee ihan liki ulkona ja sisällä huomiota hakiessaan. Tykkää harjauksesta, inhoaa hampaiden pesua ja kynsien leikkaamista. Varsinkin jälkimmäinen on maailman kamalinta. Pihka huokailee ja urisee kuin vanha mies. Haukottelee hauskojen äänien säestämänä. On niin hupaisa ja söpö, jotta.
Jos jotain haluaisin kehittää elämässämme, niin luoksetulo ja hihnassa kulkeminen kun toimisi, niin olisin super-iloinen. Mutta katsotaan, mihin taivumme me kaksi jääräpäätä.