Oman elämäni Miina Äkkijyrkkä
Taustakuvana on Boris-sonni vasikkana. Boris lähti teurasauton mukana ei niin kauan sitten ylväästi. Boris elää kuitenkin minun sydämessäni aina. Niin kuin ihan jokainen eläin, joka on tilallamme vaikuttanut täällä oloaikanani.
Tämä kirjoitus on yksi elämäni vaikeimmista. Vaikein sen vuoksi, että viimeiset kuukaudet ovat olleet elämäni vaikeimpia. Sydän on rikkoontunut niin monta kertaa ja taivas särkynyt biljooniksi pirstaleiksi harteilleni, jotka sitä ovat yrittäneet kannatella. Jopa siihen pisteeseen, että ajattelin, että elämälläni ei ole mitään merkitystä, elämässä ei ole mitään järkeä. Parempi olisi, jos en olisi. Tuska loppuisi. Toivo ja odotus paremmasta huomisesta väistyisi. Tulisi rauha.
Katsoin juuri kuinka toiveikas kirjoitukseni oli helmikuussa. Jotta helmikuusta tähän hetkeen ja sen katkeransuloisuuteen päästään, kerron ensin lyhyesti, että mitä tässä välissä on tapahtunut. Sen jälkeen kirjoitan tarinani pähkinänkuoressa, joka alkoi reilut viisi vuotta sitten, jotta uudetkin lukijat pääsevät kärryille. Kirjoitan tämän historiikin osissa. Tällä kertaa kirjoitan myös puhdistaakseni sieluani ja kääntääkseni kaiken surun, epätoivon ja vihan kohti rakentavaa toimintaa ja toivottavasti parempaa tulevaisuutta minulle ja lehmilleni. Jäsentelen ja käsittelen näin kokemaani samalla. Omanlaisensa puhdistautuminen, jotta jaksan eteenpäin. Jotta olen valmis avaamaan sydämeni ja sieluni uusille mahdollisuuksille pelkäämättä liikaa epäonnistumista ja riskejä.
Kevättalvella 2023 sain elämäni linjattua kohti tulevaa: aloitin opinnot eläinhoitajaksi YSAOssa Iisalmessa eläinhoitola-linjalla. Tämä oli osa rahoitussuunnitelmaani lehmien vanhainkotia varten, jonka kyljessä toimisi eläinhoitola. Joko täällä Norjassa tai Suomessa. Karpaalitunnelisyndroomaa parannellessa pitkähköllä sairauslomalla oli mukava tehdä hyödyllistä aivojumppaa, kun ei navetallekaan ollut kädettömänä asiaa.
Lisäksi hain ja sainkin työpaikan digihoitajana Suomesta toukokuussa 2023. Äidin sairauden vuoksi ajattelin, että tulen viettämään Suomessa sen verta paljon aikaa, että on hyvä olla tulonlähde myös siellä ollessani. Lisäksi parisuhde minun ja Torgeirin välillä on ollut kuollut jo pitkään, eli oli aika uuden elämänvaiheen kaikilla tavoin.
Pidin digihoitajan työstä valtavasti. Olin elementissäni. Kun toiminta kattaa koko Suomen ja palveluja on varata kattavasti, niin oli ihana hyödyntää omaa kokemusta niin terveydenhuoltoalalta kuin elämästäkin. Lisäksi työssä sai oppia valtavasti uutta. Hyvä ja kattava perehdytys, joka oli mukavaa vaihtelua Norjan vuosien jälkeen.
Yllättäen digihoitajan töitä sai tehdä vain Suomessa, eli pikkuveljen ja erinäisten majoituspaikkojen nurkissa työskentely oli melkoisen rankkaa, mutta samalla oikein hauskaa. Kivaa vaihtelua vaihtaa taas siihen lähiöarkeen, jota olin pitkään aikoinani elänyt ja huomata, että valinta lähteä Espoosta noin kymmenen vuotta sitten oli oikea. Ei minua saisi lopullisesti enää asumaan Espooseen ei sitten millään. Kaupungit ja lähiöt ovat taakse jäänyttä elämää. Haluan elää maaseudulla.
Digihoitajan pestin piti olla määräaikainen kesän yli elokuun loppuun. Ajattelin mielessäni, että tänä aikana elämäni varmasti järjestyisi lopullisiin uomiinsa joko Suomessa - tai sitten Norjassa. Kuinka paljon äidilläni on elinaikaa, sitä ei kukaan varmuudella tiedä? Parisuhdehan meillä on ollut ohi jo käytännöllisesti katsottuna kaksi vuotta, eli omilleen olisi ponnistettava joka tapauksessa. Vielä taiteilin ajatuksissani Suomen ja Norjan väliä. Norjassa olisi ollut fyysiset puitteet ja muona eläimille vuodeksi, Suomessa oma tukiverkosto, ystävät, mielekäs työ ja halvemmat elinkustannukset (ja huomattavasti huonompi palkka).
Mietin pääni puhki, että minne sitten Suomessa mahdollisesti haluaisin asettua? Lappi on sydäntä lähinnä, mutta en kestä öttiäiskesiä ja talvet ovat pitkiä ja rankkoja, eli lisäruokaa joutuisi ostamaan naudoille enemmän. Heinäpaalien kuljetus maksaa myös rahaa, kun etäisyydet ovat pitkiä. Keski-Suomesta aloin haaveilemaan. Järvi-Suomi. Siellä on tuottajia maatalouspuolella niin, että kustannukset saa pidettyä niin kurissa kuin vaan on nykyhinnoilla mahdollista. Samoin kiinteistöjen hinta on 1/6-1/3 Norjan vastaavasta hintatasosta.
Samalla, kun minä tukevoitin jalansijaani Suomesta hoiteli Torgeir navettahommat omien rakennushommien lisäksi täällä Norjassa. Ja molemmat olimme varmasti onnellisempia kuin pitkään aikaan samaa tilaa asuessamme.
Toukokuun lopussa sain puhelun Norjasta, joka sai maailmani kääntymään ylösalaisin. Torgeir oli joutunut pahaan liikennekolariin traktorilla heinäpaaleja hakiessaan ja oli matkalla sairaalaan. Hän oli törmännyt traktorilla henkilöautoon, jonka kuljettaja oli loukkaantunut vakavasti. Henkilöauton kuljettaja oli viety helikopterilla Tromssaan sairaalaan. Torgeirin traktori oli mennyt törmäyksen voimasta kahteen osaan ja etuakseli poikki. Sekin lunastuskuntoon. Vielä tuntemattomasta syystä henkilöauto oli ajautunut Torgeirin, eli vastaantulevien kaistalle. Oli huono ajosää, satoi kaatamalla. Vesiluisu vaiko jokin muu syy? Vielä ei tiedetä virallista syytä, poliisitutkimukset ovat kesken. Torgeirin polvet saivat suurimmat iskut, mutta nämä vammat olivat pieniä henkisiin vammoihin verrattuna. Hän jäi pitkälle sairauslomalle, naapurin maitotilallinen hoiti navettahommat poikansa kanssa oman tilanhoidon lomassa.
Lisäksi lähes samaan hengenvetoon sain tietää, että hyvä ystäväni Suomessa oli menehtynyt rintasyöpään. Onneksi hän sai elää hyvän elämän ihan sinne viimeisiin viikkoihin asti. Upea nainen, joka on inspiroinut ja tukenut minua kaikissa kotkotuksissani. Aina valmis erilaisiin seikkailuihin ja ihanan suorasukainen. Kaipaan sinua Riitta suunnattomasti, mutta rauha on sielussani, koska tiedän, että nyt eivät kivut paina ja jalka nousee kevyesti taivaallisissa maastoissa.
Kesäkuun alussa palasin Norjaan auttamaan eläinten kanssa. Omatunto ei antanut asialta rauhaa ja olin huolissani lehmien hyvinvoinnista. Eikä tietenkään voi jättää kanssaihmistä pulaan tällaisessa tilanteessa. Tai ainakin toivoisin, jos itsellä olisi vastaava tilanne, että saisin apua.
Jouduin jäämään digihoitajan työstä palkattomalle vapaalle, joten ehdotin Torgeirille, että kerran hänellä on pitkä sairausloma, niin hänhän voi palkata minut tilalle lomittajaksi niin, että saan palkkaa. Tämä ei onnistunut, koska Torgeirilla ei ole virallisesti enää yritys toiminnassa. Kaksi vuotta liian pitkään on kestänyt lapun lyönti luukulle. Samalla loppui digihoitajan työsuhde, kun en suostunut tekemään töitä 17 euron tuntipalkalla tuntityöntekijänä, joka tuntui olevan ainoa jäljellejäävä mahdollisuus nykyisessä tilanteessani.
Huoh. Niinpä. Palattiin meidän ydinongelman juurelle. Burnout maajussi, joka ei enää kykene tekemään päätöksiä eikä saattamaan aloittamaansa päätökseen. Joka tekee töitä tilan ulkopuolella syöttääkseen ja rahoittaakseen eläintenpidon, jotka vaan vievät, mutta eivät tuo. Postilaatikko on tursunnut karhukirjeitä koko minun täällä oloaikani ja lopulta lähti sähköt kodista ja navetoista, kun ei ollut varaa maksaa enää niitäkään. Toki nyt on taas sähköt molemmissa ainakin toistaiseksi.
Minä olen pitänyt oman talouteni omanani, koska olen koko tämän ajan aavistellut pahinta. Mutta koska asioista ei puhuta, niin en ole koskaan saanut tietää asioiden aivan todellista laitaa. Hyvin ne eivät ole olleet enää pitkään aikaan. Syöksykierre on kestänyt jo lähes vuosikymmenen. Ihme, että Torgeir ei ole fyysisesti romahtanut - vielä.
Lopullinen romahdus, viimeinen niitti tarinassamme koitti 8.6.23. Tulin aamunavetalta kohti kotia, kun minua vastaan käveli kolme ihmistä suojavaatteissa ja heidän takanaan kaksi poliisia. Ruokavirasto. Sydän kurkussa, ahdistus käsin kosketeltavissa tiesin, että tässä tämä nyt on. Lappu isketään luukulle väkisin, kun Torgeir ei itse siihen enää kykene. Olin järkyttynyt, mutta samalla helpottunut. Olin lukuisia kertoja uhkaillut ottavani kyseiseen virastoon yhteyttä, kun asioita ei saatu eteenpäin ja minulla ei ole toimivaltuuksia tilalla. Omat voimavarat olivat myös tiukoilla moneen otteeseen. Olen kertonut tilanteesta avoimesti lähes kaikille; Torgeirin vanhemmille, lähisukulaisille, eläinlääkärille, naapurin tilallisille. Mutta lopulta näiden asioiden kanssa on täysin yksin. Kaikki olivat sitä mieltä, että liioittelen. Minua ei otettu vakavasti.
Istuin tuvassa täysin kivettyneenä. Odotin, mitä tuleman pitää. Odotin, että myös minua kuullaan. Useamman tunnin kuluttua kuulin neljä laukausta. Itkusta ei tullut loppua. Meiltä teurastettiin tilan pihalla neljä eläintä, joilla kolmella oli toinen sarvi kiertynyt poskea vasten, ja vaikka Torgeir oli yrittänyt sahata sarvia, niin näitä eläimiä ei voi kuitenkaan lähettää teurastamoon. Ne olisi pitänyt lopettaa jo aikapäiviä sitten tilalla. Lisäksi hätäteurastettiin meidän Forrest (Gump), joka syntymästään asti on ollut kolmijalkainen, mutta joka on meidän maskottina elänyt tilalla, koska on ollut kivuton ja muuten hyvävointinen, mutta tämä leimattiin eläinrääkkäykseksi. Tähän olin minä syyllinen, koska Forrest oli minulle tärkeä. Forrest olisi pitänyt lopettaa jo vasikkana. Mikään selitys ei ole riittävän hyvä. Nämä olivat tuotantoeläimiä. Toisaalta lohtua toi se, että eläimet saivat päättää päivänsä kotona ilman turhaa stressiä ja rasitetta.
Samalla rytäkällä selvisi se, että tilalle asetetaan näin ollen eläintenpitokielto ja elokuun loppuun mennessä loput eläimet pitää lähettää teuraaksi. Kauheata tästä kaikesta teki sen, että minut on leimattu osasyylliseksi. Minulla ei ole omaa tilaa. Tällä tilalla en koskaan voisi unelmiani toteuttaa. Minun aarteeni tulisi myös lähettää teuraaksi. Kaikki sen vuoksi, että Torgeir ei ole kyennyt enää aikoihin töihinsä eikä ole saanut ajoissa tukea. Olen minäkin osasyyllinen siihen, että en riittävän ponnekkaasti hakenut hänelle apua/ ilmiantanut tilannetta. Toisaalta kun nyt ajattelin tätä kamalaa tarkastuskäyntiä, niin ymmärrän täysin, että miksen ollut niin tehnyt aikaisemmin. Viranomaisten toiminta oli kylmää ja täysin epäinhimillistä, suorastaan halventavaa ja uhkaavaa. Meiltä vietiin myös oma ihmisarvo samalla. Näin ei kuuluisi olla. Missä on Norjan ruokavirasto ollut kaikki nämä vuodet, jotka itse olen täällä ollut? Missä on tuki tilalliselle? Miksei eläinlääkäri kuunnellut minua (tai kukaan muukaan)?
Itsesyytökset alkoivat risteillä päässä. Ahdistaa. Lopulta päätin myöntää, että Norjan ruokavirasto tekee ja teki vaan työtänsä. Torgeir taas ei ole tehnyt omaansa. Minä olen tehnyt voitavani ja olen nyt ryvettynyt ja samalla menettänyt kaiken sen, mikä on minulle todella jotain nämä viime vuodet merkinnyt. Minä en ole ammattilainen eikä minua omasta mielestäni voi asiassa vastuuttaa, vaikka helppohan se on huudella ja syytellä ulkopuolelta tullutta. MUTTA:
Minä olen pitänyt meidän eläimistä H Y V Ä Ä H U O L T A ! Ja rakastanut ihan jokaista. Olen viettänyt navetassa viikottain kymmeniä tunteja ja nauttinut niistä jokaisesta. Olen käyttänyt paljon aikaa, omaa rahaa ja viitseliäisyyttä eläimiimme. Olen ylpeä siitä, että olen olosuhteista huolimatta kyennyt pitämään eläimistämme erittäin hyvää huolta. Ei ole mitään hävettävää tai mitään syytä tuntea syyllisyyttä. Toisin on yrittäjällä itsellään ja Norjan ruokavirastolla. Minun osalta tämä ei ole ohi. Aion kertoa oman versioni ja myös antaa rakentavaa palautetta heille toiminnastaan. En aio uhriutua. Kaikki on menetetty, mutta en anna periksi ilman taistelua itseni ja oman lehmälaumani eteen - omien unelmieni eteen!
Penniäkään en ole saanut korvausta navetalla tehdystä työstä, mutta olen saanut takaisin jotain paljon arvokkaampaa; eläinten kiintymyksen ja arvostuksen. Ilman näitä nelijalkaisia en olisi jaksanut elämääni täällä Norjassa, kaikkine negatiivisine tvisteineen. Olisin täysin henkisesti ja fyysisesti nujerrettu. Meidän eläimet ovat pitäneet minut tolkuissani.
Norjan ruokaviraston tarkastuksen jälkeen teimme periaatepäätöksen, että nyt emme jätä toisiamme yksin tämän kaiken keskelle huolimatta omista vaikeuksistamme. Nyt meidän tulisi olla itseämme suurempia ja hoitaa homma kotiin arvokkuudella, vaikka nyt tuntuu siltä, että kaikki se arvokkuus on meiltä viety.
Olemme eläneet pää pystyssä ja minä alkanut suunnittelemaan lehmien vanhainkotia nyt kiihtyvällä tarmolla, koska aikaa ei ole hukattavaksi. Homma etenee ja apua olen saanut hurjasti. Myös tukea ja kannustusta, vaikkakin moni on sitä mieltä, että toimissani ei ole järjen hiventäkään. Jotta nyt se viimeinenkin löysä ruuvi on pudonnut ja hukassa. Tosin ihmiset, jotka läheltä ovat seuranneet minua lehmieni kanssa, ymmärtävät minua ja tukevat minua pyrkimyksissäni. Tämä on OMA unelmani, ei muiden. Mitään järkeähän tässä ei todellakaan ole, jos jotain loogisia perusteluja kaivataan, mutta en aio niiden kehittelyyn uhrata yhtään aikaani. Ymmärtää kuka ymmärtää. Minä ymmärrän. Ja jos nyt joudun saattamaan nautani teuraaksi, niin sitten on piru merrassa. En edes uskalla ajatella, että mitä sitten? Uskoni ihmisyyteen ja elämään on ollut viime aikoina koetuksella. Riittäisikö tämä usko enää vai olisiko se vaan viimeinen niitti ruostuvaan arkkuuni? En osaa sanoa.
Elämä jatkuu, vaikka oma maailma hetkeksi pysähtyy, seisahtuu. Norjan ruokaviraston käynnin jälkeen Torgeir ei kyennyt tulemaan navetalle. Iltatyöt piti tehdä. Itkien hypin yli rakkaiden eläinraatojen, jotka oli hätäteurastettu samana päivänä, iltapuhteisiin. Lohdutonta, tunsin niin syvää lohduttomuutta, että henki salpaantui. Mutta jäljellä oleva karja tarvitsi ruokaa ja huolenpitoa. Heinää, vettä, lannanluontia, harjausta ja haleja. Tunnelma oli navetoissakin lohduton ja tunnusteleva. Karjakin oli ihan uupunut päivän tapahtumien jälkeen. Kerta kerran jälkeen kipu vaimenee, muttei varmaan koskaan unohdu.
Heti seuraavalla viikolla haki teurasauto 15 yksilöä, joista suurin osa sonneja. Seuraava kyyti tulee pian, josta nuori karja hiehot ja vasikat lähtevät välitykseen (myös nuoret sonnit). Osa varmasti teurastetaan, koska markkinat ovat huonot, koska moni pientilallinen lopettaa toimintansa. Harva uskaltaa tässä maailmantilanteessa investoida. Sitten jäljelle jäävät minun eläimet, joiden kanssa haluaisin vanheta, saada oman pientilan, jossa pitää lehmien vanhainkotia. Aika on vähissä, matkassa on monia mutkia. Monia uhkia ja tässä voi käydä vielä huonosti. Siitä huolimatta aion taistella unelmani puolesta. Toivon tukea, en parjausta enkä epäilijöitä. Niitä meinaan riittää! Olen todellakin saanut kuulla tuhat ja yksi syytä, miksi minun EI kannata pitää lehmiä, miksi minun ei kannata taistella. Kaikkeen tulee varautua, se on totta, vastuu on minulla ihan kaikella tapaa. Olen enemmän kuin tietoinen tästä. Mutta nyt minulle on sattunut täällä Norjassa niin paljon huonoja asioita, että jotta nämä viimeiset vuodet näyttäytyvät elämässäni synkeän mustan aukon sijaan mahdollisuudelta oppia elämästä jotain uutta ja ihmeellistä, täytyy minun ottaa nyt tietoinen riski. Minä perustelen tämän omalla sydämelläni.
Seuraa matkaa(mme) : https://www.facebook.com/SanctuaryPeekingCow / Nimi on vaihtunut Kati´s PetFarm. Where ever it might be!
Nyt, kun pahin mahdollinen on tapahtunut, on myös vapaus kertoa tarina sellaisena kuin se on ollut omasta näkövinkkelistäni. Teen sen useammassa perättäisessä osassa, jossa kerron reilun neljän vuoden tapahtumat kuvaillen sitä todellisuutta tilalla, joka lopulta kulminoitui Norjan ruokaviraston tarkastukseen. Nyt ei tarvitse enää suojella ketään. Ei eläimiä eikä tilallista. Jos edes yksikin ihminen välttää osan samoista sudenkuopista mihin itse lankesin, niin tavoite on saavutettu. Ei häpeää, vain elettyä elämää ja jotain, mistä ottaa opiksi. Stay tuned!