Mörketid
Jaahas. Kaksi viikkoa on kulunut edellisestä kirjoituksesta. Mörketid, eli kaamos on päällä, eli päivänvaloa on muutama tunti/ vrk. Lisäksi on tullut sekä vettä että lunta taivaan täydeltä, eli näissä olosuhteissa se on merkinnyt kotiarestia. Työpaikalle olen raahautunut ja lisäksi iltanavetalle, kun ja jos se on ollut mahdollista. Kaikenmoinen ulkona reippailu on jäänyt minimiin. Parempia hiihtokelejä odotellessa siis...
Mun miehen mukaan joulukuun lopusta alkaa se oikea talvi, jolloin pakkanen paukkuu ja on pysyvä lumipeite useimmiten, joka on kuulemma melkoinen. Eli hiihto-olosuhteita pitäisi riittää sinne huhtikuulle saakka hyvinkin. Juuri liityin kahteen yhdistykseen, jotta voin hiihtoretkillä käyttää paikallisten alppitupien palveluita jäsenhintaan. Jiihaa!
Täällä maaseudulla pitää olla sekä heijastinliivi että otsalamppu, jos meinaa elossa säilyä pimeydessä. Lisäksi nastat kengissä ovat vallan bueno. Ajo-olosuhteet myös autolla ovat Suomen Lappiin verrattuna melkoisen kehnot. Suomessa on selkeämpi talvikeli, täällä tiet ovat jäässä sateiden ja vaihtelevien sääolosuhteiden vuoksi. Ja usein muutaman kymmenen kilometrin välein sääolosuhteet lisäksi vaihtelevat. Marras-joulukuu ovat ne kurjimmat kuukaudet.
Vuorilla on ollut lumivyöryvaroitukset jo päällä muutaman kerran, kun rankkojen lumisteiden jälkeen on ollut kova tuuli, jonka päälle on vielä satanut vettä, eli näiltäkin osin tulee odotella stabiilimpaa keliä ennen kuin mielii huiputtamaan paikallisia suurempia kukkuloita.
Toki suksilla olemme heiluneet jo ihan lähimaastoissa ja olen saanut miehenikin innostumaan hiihdosta sitten armeijavuosien. Nyt jo skannataan hänellekin tunturisuksia, eli seikkailuja tiedossa <3.
Töissä itse työ sujuu jo jotakuinkin rutiinisti. Tosin kielitaito ei ole juurikaan kohentunut. Toki siis ymmärrän päivä päivältä enemmän Norjan kieltä, mutta oma tuottaminen ontuu ja pääosin Ruotsilla mennään. Olen aloittanut eläkkeellä olevan opettajan avustuksella Norjan kielen kurssin, 2 sessiota takana ja hän on sitä mieltä, että tästä vielä hyvä tulee (on se hyvä, että jollain uskoa riittää meikäläiseen, kun välillä on oma usko kortilla).
Mulla on ihania työkavereita, eli paikka porukassa on löytynyt. Nyt ensimmäinen joulu täällä meneekin töissä heiluessa ja uusi vuosi on vapaa, tosin uudenvuoden päivänä odottaa iltavuoro klo 15 alkaen, eli ei saa hirmuisesti riehaantua bailamaan aattona, mutta sehän on hyvä vaan. Krapula on karmea vitsaus, niin ei tartte siitäkään kärsiä.
Täällä meillä on melko vilkas sosiaalinen elämä, mutta silti minulla on tunne, että pitäisi ehtiä ja jaksaa vielä enemmän, mutta ei vaan jaksa. Kaikenmoisia pikkujouluja, joulujuhlia, myyjäisiä ja konsertteja pukkaa ja mun mies tykkää (ihmeellistä kyllä) niissä ravata nyt, kun on joku, jonka kanssa puuhata ja osallistua.
Pahin stressi on jo jotakuinkin lauennut, mutta sen kunniaksi mulle on puhjennut laaja-alainen nokkosihottuma, joka kiusaa 24/7, mutta eiköhän se väisty pikku hiljaa. Kutisee sieltä ja täältä ja eniten korvien välistä :). Ja jos ei, niin tarttee hilpata antihistamiiniostoksille apteekkiin. Täällä vaan apteekkeja on huonosti, eli lähimpään saa ajaa noin 20 min automobiililla.
Lehmät voivat hyvin; mä tykkään navettatyöstä kuin hullu puurosta. Meillä on kaksi vanhanaikaista parsinavettaa ja mä kyllä haaveilen siitä, että saisimme pihattonavetan ja että meidän lehmät laiduntaisivat vuorilla vapaasti kesän, joka kyllä tarkoittaisi sitä, että mun pitäisi jättää sairaanhoitajan työt vähemmälle ja osallistua säännönmukaisesti tilan pyörittämiseen. Meillä ei ole lisäksi lapsia eikä tule, eli tila pitää kuitenkin jossain välissä myydä. On tässä onneksi aikaa asioita pohtia parisen vuotta :D.
Rakkaus hymyilee. Mun miäs tekee edelleen hartiavoimin työtä, että me Pihkan kanssa viihtyisimme. Vähempikin riittäisi ja tässä on nyt se riski, että tottuu liian hyvään palveluun ja kun tilanne normalisoituu, on vaikea sopeutua normaalielämään.
Pihka on kuin toinen koira täällä. Ei karkaile, paimentaa vaan lehmiä ja tutkailee tilan maat 4 x päivässä. Meidän piharakennuksessa on asunut talven puolalaisia rakennusmiehiä (naapuri rakentaa uutta pihattonavettaa lypsyrobotteineen), joille hän räkyttää aina ja sitkeästi, mutta muuten on vallan säyseä. Lisäksi Pihkasta on tullut selkeämmin mun koira. Toki myös pentuhötkyily on jäänyt nyt täysin pois jo. Onhan ikää jo 2,5 vuotta.
Eilen vietettiin Suomen itsenäisyyspäivää ja mun miehen synttäreitä. Ja Norjan kansallispäivänä on meidän parisuhteen vuosipäivä, eli molemmat kansallisuudet tulevat näin vallan mainiosti huomioiduksi. Saas nähdä muistaako ukko mun synttärit, ko ei ole mikään kansallinen juhlapäivä kyseessä? Mun mies on 6 kk nuorempi kuin minä ja vitsaileekin, että on joutunut suomalaisen puuman uhriksi :D.
Tulkeehan kylään. Mulla on teitä ystäviä ja perheenjäseniä ikävä. Kauas on kylläkin pitkä matka. Evenes on lähin lentokenttä (alle 10 km meiltä), junalla pääsee Narvikiin, josta voimme tulla hakemaan ja autolla pääsee pihaan ;).
Jotta tällaista <3.