Kesän kintereillä
Aaaaaaah; aurinko paistaa ja nyt paistaakin läpi yön. Jos tuntureilla ei olisi runsaasti lunta - pääsisi tekemään supereita yöretkiä myös. Nyt on onneksi luvassa lämmintä, joten tämäkin ongelma ratkeaa tuota pikaa. Tämä nk. rospuuttoaika täällä on hieman palkitsevampi kuin Suomessa, koska tuntureilla olosuhteet ovat talvisemmat, eli lumikengillä ja randosuksilla pääsee hyvinkin vielä kulkemaan, jos alkutaipaleen ovat repussa kannossa kunnes kunnon hangille yltää.
En ole kirjoitellut pitkään aikaan, kun en ole jaksanut. On ollut sekä työ- että parisuhderintamalla melkoista vääntöä. Corona 19 ei lopulta laskeutunut meidän lakeuksille lainkaan eikä juurikaan ole vaikuttanut elämäämme lööppejä ja tiedottamista lukuunottamatta (arjen tasolla). Siihen se on kuitenkin vaikuttanut, että olen odottanut ystäviä ja perheenjäseniä kyläilemään kuin kuuta nousevaa ja tietty tarve päästellä samalla arjen höyryjä ja saaha parantaa maailmaa ihmisten kanssa, jotka minut tuntevat ja tietävät hyvin. Täällähän sellaisia ei ole, mukaanlukien oma asuinkumppani. Itsekään ei ole päässyt tuuletusreissuille, kun rajat ovat kiinni. Nyt mulla on tämän kuun lopussa 10 päivää lomaa ja toivon, että pääsisi piipahtamaan Suomessa, jos ei kukaan tänne vielä ehdi.
Minä olen kuumakalle ja samoin on mieheni. Kiihdymme nollasta sataan nanosekunnissa ja olemme tässä niin samankaltaisia, että monesti kalahtaa yhteen ennen kuin syy kalahtamiseen on selvillä. Mä olen arjesta niin nuukahtanut, että kyky empaattiseen läsnäoloon on rajoittunut työmaalle. Lisäksi kuunteleminen ei ole koskaan kuulunut vahvuuksiini eikä kuulu nytkään, joten tämäkään ei asiaamme ole juurikaan auttanut.
Minä olen vaihtanut kotisairaanhoitoon toukokuun puolivälissä ja nyt työskentelen aluksi palveluasunnoissa ennen kuin lähden reiteille ajamaan heinäkuun alusta. Tämä tarkoittaa sitä, että kielipuolena sairaanhoitajana minulla on ollut työssäni 4 toimipistettä 7 kuukauden aikana: terveyskeskus-vuodeosasto, dementiayksikkö, palveluasunnot ja kotisairaanhoito. Vähemmästäkin on pää pyörällä. Avoimia vakansseja ei varsinaisesti ole, eli tulee olla kiitollinen, että minulle yritetään aktiivisesti järjestää työtä. Mutta rankkaa tämä on ollut, ei auta muuta viserrellä. Teen edelleen 80 prosenttista työvuorokiertoa, eli vapaata on ihan mukavasti, mutta sekään ei ole riittänyt palautumiseen. Työvuoroissa on paljon ilta-aamu yhdistelmiä ja täällä sairaanhoitajalla iltavuoro loppuu klo 22.30. Välillä on mennyt töissä yli yhteentoista ja aamusta pitäis olla 7.30 paikalla fressinä (= not happening).
Kielellisesti pärjään jo ihan ok, mutta nyt pitäisi löytää voimia aloittaa ihan kunnon kielikurssi jonka päätteeksi suoritetaan tasokoe. Tämä siksi, että vakinaisen toimen vastaanottamiseen tarvitaan tällainen paperi. Ja moneen muuhunkin työpaikkaan. Eli jos mielin kipsarin hommiin yliopistosairaalassa, tarvitaan dokumenttia hyvinkin. Näitä kursseja ei täällä takahikiällä ole. Pitäisi ajaa pari kertaa viikossa Harstadtiin tai Narvikiin. Puuuuuuuuuh. Menopaluu 90 min yhteensä/ kurssipäivä.
Meidän parisuhde on myös joutunut koville sen vuoksi, että kun olen ottanut osaa maatilan hommiin olen myös oppinut jotain mieheni elinkeinosta. Maatilallisen elämän realisoituminen konkreettisesti on ollut sekä silmiä avaava että henkeä salpaava kokemus. Minä rakastan meitin lehmiä ja olen ostanut myös kaksi hiehoa omaksi, jotka edustavat Pohjois-Norjan alkuperäisrotua (geeniperimän varjelemiseksi). Nämä lehmät eivät edusta tuotantotaloutta, mutta maitotilallinen kun olen, niin lypsylle joutuvat aikanaan myös. Nämä lehmät saavat olla kesän tuntureilla ja vasikat laiduntavat äitinsä kanssa niin kauan kuin haluavat. Tulemme saamaan hieman tukea näiden lehmien ylläpitoon Norjan valtiolta ensi vuonna. Tarkoitus on ostaa lisää samaa rotua, joiden lypsyominaisuudet olisivat myös hyvät = edellytyksiä ylläpitoon ja rodun käyttöominaisuuksien parantamiseen.
Mun mies on yksin hoitanut tilaansa nyt 5 vuotta ilman vapaapäiviä tai lomia. Hän ei valita, mutta, mutta..... Sanomattakin on selvää, että tämä jättää jälkensä ihmiseen, joka ei ole kone. Sitten kumppaniksi tulee ihminen, joka ei kykenisi samaan, rakastaa reissata ja matkustella ja samoilla pitempiä reissuja maastossa. Ja samalla tilallinen huomaa, kuinka paljon näitä asioita itsekin kaipaisi ja tarvitsisi. Vastakkainasettelu on valmis. Korona on pelastanut tilannetta sikäli, että ei ole tarvinnut lähteä omilta huudeilta merta edemmäs kalaan, mutta tilanne on muuttumassa. Lisäksi kesä tulee ja maatilalla hommia riittää 24/7. Kesä on 1 kk myöhässä ja peltohommat sitä myöten. Lisäksi yksin puurtaminen on johtanut siihen, että esim. viime vuoden ennakkoveroilmoitus jäi tekemättä mun kumppanilta ja verovirasto on pidättänyt tilan lähes kaikki tulot, ihan vaan koska paperityöt ovat jääneet tekemättä. Jos ihan totta puhutaan, niin mun panosta tarvittaisiin myös tilalla 100 prosenttisesti, mutta johtuen tilallisen väsymyksestä ja nuupahduksesta tämä on nyt mahdotonta ja minun tulee ansaita elantoni kodin ulkopuolella. Auttaa tilalla siinä missä pystyn ja jaksan.
Tämä on aiheuttanut minulle niin kovasti lisästressiä, että on tullut paniikkikohtauksia yöllä, tykytyksiä, unettomuutta ja vatsan oireilua. Välillä on tuntunut, että miten voi olla mahdollista, että samalla kun kaikki on NIIN hyvin, niin samalla ne ovat niin päin persettä? Mä olen niin ratkaisukeskeinen ja kontrollifriikki ihminen, jotta tässä on ollut sekä kestämistä ja ennen kaikkea opettelemista päivä kerrallaan elämiseen. Mitenkään en kykene kaikkia asioita itse ratkaisemaan. Mikään ei riitä; rahat, aika vuorokaudessa, fysiikka tai psyyke.
Tilan asiat menevät kuitenkin eteenpäin. Tilanne on paremmalla tolalla ja meillä tulevaisuuden suunnitelmat selvillä ja tavoitteena saada leipä pöytään niin, että myös tilallisilla olisi mahdollisuus vapaapäivään aina silloin tällöin eläinten hyvinvoinnista tinkimättä. Jälkimmäiseen lisäksi vahvasti panostaen, koska se on ainoa keino, millä minä kykenen maitotilallisen hommia tekemään. Sen vaan sanon, että näissä luonnonolosuhteissa maitotilallisen arki on raadollisen kovaa. Eläinten eteen täytyy tehdä hommia ihan samalla pieteetillä kuin terveydenhuollossa ihmisten eteen 24/7. Ja kun on tilanne päällä, koskee se eläintä, joka painaa satoja kiloja, eli ihan jokaisesta meistä ei ole auttamaan millään tasolla. Minä esimerkiksi en pärjää fysiikalla, mutta koulutan eläimiämme pienestä pitäen käsiteltäviksi, jolloin ne luottavat ja antavat koskea ja tehdä toimenpiteitä. Niitä harjataan, rapsutetaan ja niiden kanssa vietetään aikaa. Pyritään jonkinnäköiseen yksilöllisyyteen. Olosuhteet ihan sääsellaisiakin ajatellen ovat välillä T O D E L L A haastavat. Kaikki täytyy tehdä varsin intensiivisesti ja oikea-aikaisesti, koska aikaikkunat ovat varsin kapeita.
Samalla rakastan miestäni ja soisin hänelle hippasen vapaata. Mun mies on niin ylpeä, että ei suostu siihen, että minä teen tilan hommat yksin millään tasolla, koska minulla on päätyö muualla. Eli ei anna minun vapauttaa/ lomauttaa häntä edes puoleksi päiväksi. Totta tämäkin, mutta, mutta...
Tulevaisuudessa varmastikin tulen enemmän työskentelemään maatilallamme kuin mitä terveydenhuollossa. Mielessä siintää mahdollisuus, että teen keikkatöitä terveydenhuoltoalalla mahdollisuuksien mukaan ja muutoin heittäydyn tähän tilallisen elämäntyyliin täysin palkein. Minähän kun en osaa himmailla; se on kaikki tai ei mitään -mentaliteetilla.
Samalla vaalin sitä minua, joka nauttii omista seikkailuista enkä anna pois omia unelmiani. Vähän vaan justeeraan niiden toteuttamistasoa. Kun minulla on mahdollisuus lomaan, otan ja lähden ja koen ja näen. Ja toivon, että joskus myös saan elämänkumppanini matkaan, kun ja jos tilanne sallii. Minun valinnat ovat omiani ja kumppanini valinnat hänen omiaan. En ole olosuhteiden tai valintojeni vanki.
Tässä nyt olen vuodattanut taas näitä negatiivisia puolia olosta ja elosta täällä, mutta vaikeuksista huolimatta olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Minulla on työteliäs, ihana mies, joka todella rakastaa minua. Meillä on kaksi ihanaa koiraa, jotka tulevat toimeen keskenään. Meillä on ihana maatila, joka on mahdollisuuksia täynnä ja pystyy parhaimmillaan työllistämään meidät molemmat tulevaisuudessa. On maita ja mantuja. Kiva koti. Mahtava luonto kotiovella, jossa samoilla. Vuono 100 metrin päässä, jossa uida ja meloa. Elämä on tässä ja nyt. Kaikki hyvä käsillä ja rakastan joka minuuttia täällä. Elämisen tuska mukaanlukien. Stressi hellittää otettaan hitaasti, mutta varmasti.
Nyt kun vielä saan tänne ystäviä ja perheenjäseniä, niin olen onneni kukkuloilla <3 ! Olette tervetulleita heti, kun siihen on mahdollisuus! Meillä on tilaa ja asuntoautot ja vaunut mahtuvat pihalle ;) .