Itseni äärellä

Talvi pitää meitä edelleen täällä Keski-Suomessa otteessaan. Lunta on aivan riittävästi ja yöpakkaset näyttävät jatkuvan niin pitkälle maaliskuuhun, kuin sääennustukset kantavat.  Saas nähdä, vietetäänkö minun 53-vuotissynttärit vielä pakkassäässä huhtikuun alussa...

Paljon on taas ehtinyt tapahtua sitten viimeisen kirjoittelun. 

Toki tätä ajanjaksoa on leimannut itsetutkiskelu ammattilaisten sparraamana, jonka olen ottanut kiitollisuudella ja uteliaisuudella vastaan. Monia oivalluksia on mahtunut jo matkalle etenkin itsestäni ja tavastani olla ihminen. Ihana huomata, että aina on opittavaa ja että itseensä voi ja pitääkin aina ajoittain tutustua uudestaan. Kaikkien vaikeuksien kautta olin laiminlyönyt itseäni monilla eri sektoreilla, henkisesti ehkä kaikkein eniten. Piti vaan porskutella eteenpäin,  jotta saa elämänsä eteenpäin miettimättä ja keskittymättä liikaa menneeseen. Siihen ja siellä missä on tunkkaista ja pimeää. Nyt mieli on kuitenkin sitä mieltä, että täytyy putsata myös ne komerot ja ilmeisesti olen siihen nyt valmis, koska olen ottanut haasteen vastaan kiitollisuudella. 

Kiitollisuus onkin teema, jonka olen löytänyt. Olen pitänyt monia, monia asioita itsestäänselvyytenä. Oma perusvire on aina ollut niin optimistisen toiveikas ja valoisa, että olen aina ajatellut sitä syntymälahjana, kunnes... se yhtäkkiä katosi. Se käy niin vaivihkaa  ja sitten kun sen huomaa, niin ollaan jo syvällä suossa ja se tuntuu pelottavalta. Nenää ei meinaa saada pinnalle millään ja on niin kovin upottavaa. Tuntuu, että vajoaa vajoamistaan, mitä enemmän kamppailee sitä vastaan.

Ehkä kaikkein selvin oire itselleni oli se, että en enää viihtynyt omassa seurassani. Olen aina ollut jonkinasteinen suorittaja ja miellyttäjä ja yhtäkkiä en ollutkaan enää mitään muuta. Elämä täyttyi arkisista puhteista ja itse seurasin eloani ja oloani ikään kuin etäältä, vailla todellista kontaktia itseeni tai tilanteeseen. Samalla sydän kurkussa, jos vaikka taas tulee jotain vastoinkäymisiä, kun niitä on elämä tarjoillut liikaa viime aikoina ja sisäinen huolipuhe oli ainoa keskustelu pään sisällä itseni kanssa. Tältä tuntuu ahdistuneisuus.

Olen ollut kannateltu edelleen niin terveydenhuoltojärjestelmän, kuin muutaman rakkaan kaverin toimesta. Monia puheluita on tullut otettua ystäville, kun on hankala ja epätodellinen olo tai välillä ihan hyvä olo, mutta kun on tuntunut yksinäiseltä. Olen pyytänyt apua ja saanut sitä. Kaikilla mahdollisilla sektoreilla ja se on tuntunut kovin hyvältä!  Olen onnekas, kun minulla on elämässäni kourallinen ihmisiä, jotka aidosti tykkäävät minusta sellaisena kuin olen ja ovat myötäeläneet käänteitäni sitkeästi, minusta luovuttamatta. Toivon mukaan itse kykenen olemaan yhtä hyvä ystävä, kun on aika tukea heitä vuorostaan.

Jokainen päivä mietin, että mitä voin jättää tänään tekemättä, jonka voin tehdä myös huomenna nitistääkseni suorittajan, joka surisee siellä taustalla ihan koko ajan. Kun vielä teen pikkuisen enemmän ja pikkuisen paremmin, niin sitten on hyvin, sitten olen ansainnut...Niin, minkä...? Vähempikin riittää, keskeneräisyys on olotila ja oikeastaan ihan mukava sellainen.

En ole ihan aikuisten oikeasti uskonut, että olen tarpeeksi hyvä ja rakastettava tällaisena kuin olen, vaikka olen niin reipas ja tietyllä tavalla itseriittoinen. Ihminen voi kuvitella olevansa montaa eri asiaa, mutta kannattaa ihan oikeasti pysähtyä itsensä ja ajatustensa äärelle ja kuunnella, mitä niillä on kerrottavanaan. Moni yllättyy, kuinka paljon itseään sitä dissaa ja epäilee. Ja tämähän lopulta vaikuttaa ihan kaikkeen. Itsearvostus ja -tuntemus on vaikeata, mutta mahdollista.

Ja BOOM; yhtäkkiä tykkään itsestäni taas, viihdyn myös yksikseni. Tosin en edelleenkään ihan vanhaan malliin, mutta taidan pitää tästä Katista, joka on sosiaalisempi ja suvaitsevampi ja kaipaa muita ihmisiä ja nauttii heidän seurastaan. Terveydenhuoltoala on aiemmin imenyt minut kuiviin niin, että en ole jaksanut ihmisiä enää vapaa-ajallani. Mutta kun elämä pistää tarpeeksi polvilleen ja huomaa, että ilmankaan ihmisiä ei pärjää, niin alkaa olla kiitollinen siitä, että on kanssamatkustajia tässä elämän junassa eikä yksin tarvitse selvitä.

Olen laittanut puhelimeen muistutuksen: Sinä olet aurinko! Jos sattuu niin, että aamun biorytmit on huonot ja päivän alku takkuaa... Tuokin auttaa. Ainakin alkaa naurattamaan, jos olo on kaikkea muuta kuin aurinkoinen ja elinvoimainen.

Mitä tahansa teenkin, niin nautin siitä; navettapuhteista, töistä, siivouksesta, Pihkan lenkkeilyttämisestä, yhdistyksen toiminnan suunnittelemisesta, tulevaisuuden suunnittelemisesta - pelon sijaan. Otan vastaan, mitä tuleman pitää. Toki on huolia, todellisia huolia, mutta en anna niiden hetkauttaa arkeani. Täytyy luottaa, että asiat järjestyvät - ja niin ne tulevat tekemään.

Norjassa laiminlöin itseäni myös uupuneena fyysisesti ja pullistuin lähes muodottomaksi ja nyt olen elämäni tikissä! Minä en ole koskaan liikkunut ulkonäön takia, mutta onpas ilahduttavaa, kun on vyötärö ja lihakset löytyneet taas. Kuinka kaunis fyysistä työtä tekevän naisen vartalo onkaan! Kuinka kiitollinen olen myös instrumentistani, kehosta, joka on jaksanut uutterasti kantaa stressaantuneen mielen ajoittain kohtuutontakin kuormaa. Tästäkin pitää olla näillä ikämetreillä kiitollinen. Olen ylpeä itsestäni ja kehostani. Aiemmin ei viitsinyt oikein peiliin katsoakaan, kun kauhistutti. Eli yhteys omaan kehoonkin on löytynyt ja aineenvaihdunta toimii ihan eri vaihteella, kun pahin prässi on ohi.

Nyt on sellainen varovainen tunne, että elämä on oikein ihanaa! Tule kanssani maailmaa parantamaan ja saunomaan. Lantaakin pääsee mättämään niin halutessaan ja lehmiä silittelemään, muttei ole pakko. Mutta olisi kiva nauttia elämästä ja tästä kuluvasta hetkestä yhdessä.

Tämä taustakuva löytyi netistä, alkuperäistä lähdettä en tavoittanut, mutta tämä tavoitti väreillään sieluni. Juuri tällaiselta tuntuu minun sisälläni nyt. Valoa, väriä, hempeyttä ja kauneutta - ja jonkinasteista haurautta samalla. 

Kiitos, kun jaksoit lukea tänne asti <3 .