Hupsista! Kohti kaamosta ollaan jo menossa...
Johan on aikaa vierähtänyt sitten viime kirjoittelun. Nyt kun on siirrytty talviaikaan, tulee pimeä jo hyvin pian. Tänään oli auringonlasku klo 14.59. Kohta ei sitten aurinko enää nousekaan.
Minähän olin lomalla sitten melkein pari kuukautta; poltin rajalla ansaitsemani rahat ansiokkaasti. Sain kyläillä, ajaa autoa ja retkeillä ihan sieluni kyllyydestä! Ihana oli päästä ajan kanssa Suomeen. Hieman haikeata sikäli, että kaksi vuotta on aivan liian pitkä väli päivittää kuulumisia, eli toivon mukaan pääsee kotiin Suomeen useammin. Kaikille kuului niin paljon kaikkea uutta, jotta vieläkin sulattelen niitä kuulumisia täällä kotona Norjassa...
Meillä myös maidontuotanto loppuu ihan näillä näppäimillä ja mun mies on ollut nyt jo kuukauden rakennusalalla töissä. Tykkää kovasti ja taisi olla aikakin vaihtaa kuvioita. Mä oon nyt reilu 3 viikkoa hoitanut ammut aamuin illoin ja kroppa huutaa hoosiannaa! On kovvoo hommaa meinaan! Yläselkä on niin jumissa, että kädet puutuilevat 24/7 ja kamat putoavat käsistä. Aamuyöstä pitää tassuja roikottaa sängyn reunan yli, jotta verenkierto elpyy. Mutta eiköhän tästä hartiat vahvistu... En anna periksi!
Mun mies lypsää lehmät nyt vain kerran päivässä illasta ja mä hoidan muut hommat. Ihanaa duunia, vaikka onkin raskasta. Ammut eivät valita ja ovat kiitollisia kaikesta. Voi tehdä töitä omaan tahtiin ja kauniina päivänä juoda kahvia työvaiheiden välillä ja ihailla kaunista luontoa ympärillä. Me like!
Meiltä lähtee lypsylehmät teuraaksi, koska keski-ikä on niillä niin korkea, että emme saaneet heille uusia koteja (myytyä). Maidontuotanto on laskusuunnassa Norjassa, joten markkinoilla menestyy vain nuoret hiehot (keinosiemennetyt/ raskaana) sekä vasikat. Ilmoitin mun miehelle, että tällä kertaa en voi olla paikalla, kun teurasauto tulee, kun sydän murtuu, kun menettää upeat työkaverit... En mitenkään pystyisi työskentelemään tuotantoeläinten parissa taloudellista tulosta tekevänä maajussittarena. Se on käynyt selväksi. Mulla on aivan liian pehmeä luonne siihen.
Meille jää nyt vuodeksi / kahdeksi vasikat, joista kasvatetaan aikuisia ja sitten heidät myydään eteenpäin. Lisäksi mun kotieläimet jäävät tietty kotiin. Mun pitää vaan nyt miettiä, että miten saan rahoitettua kalliin lehmäharrastukseni, uff ja huff. Bed and breakfast, kotieläinpiha, tuotemyyntiä jne...Ideoita otetaan vastaan lämmöllä.
Tästä johtuen aloitan joulukuun alusta työt 50% taas tuossa terveyskeskuksen vuodeosastolla, josta mun kiusaaja toivottavasti on siihen mennessä savustettu ulos. Minun ei kuulemma tarvitse hänen kanssaan olla tekemisisissä. Se on hyvä se.
Myöskin siitä syystä aloitan työt lähellä kotia, kun nyt mun mies käyttää mun autoa työmatkoihinsa. Omansa hajosi tuossa yksi aamu lopullisesti. Onneksi oli emäntä paikalla hakemassa ukon tienposkesta...
Mutta palatakseni työntekoon, niin vielä vuoden verran on täällä kotona melko tavalla ruokittavia suita, kun nuorta karjaa jää rapiat 30 yksilöä kasvatettaviksi. Osa lähtee maailmalle jo piakoin, mutta osa vielä odottaa pitempään. Näin ollen osallistun tilan hommiin ja harjoittelen kotieläimiäni varten.
Jaoin Facebookissa artikkelin uupumuksesta, joka kolahti ja kovaa minuun. Tajusin, että oon ollut aivan kuilun reunalla jo pitkään. Tänne Norjaan muutettuani on sattunut aika monta negatiivistakin sattumaa, jotka nyt ovat vaan osuneet tähän saumaan ja ylipäänsä sopeutuminen kaikkeen uuteen on vaatinut oman osansa energioista, jotka ovat olleet vähissä. Parisuhdeongelmat vielä päälle. Artikkelin luettuani ajattelin, että mun tunnerepertuaarissa on jäljellä vain turhautuneisuus ja viha, välillä suru. Jos näitä tunteita ei olisi, olisi vaan loputonta tyhjyyttä. Oon aina ollut sellainen ihminen, että muilla pitäisi olla hyvä (ja tästä saan mielihyvää, mutta joskus ne omat tarpeet tuppaavat unohtumaan) ja samalla suoritan elämää, haen suorittamalla hyväksyntää. Oon aina hakenut. Lisäksi kun työ on hoitoalalla ja myös vapaa-ajalla on vaikea tunnistaa omia tarpeitaan ja pistää ne etusijalle, niin oravanpyörä on valmis! Olen erakko, koska on pakko, kun en jaksa ihmisiä määräänsä enempää. Akkua on saatava ladattua luonnossa, muuten ei hyvät heilu. Osaan olla jämäkkä, mutta en nähtävästi siltikään riittävän jämäkkä tai sitten kohdistan jämäkkyyteni vain vääriin asioihin. Viime aikoina on vaan kokonaisuutena sattunut liian paljon asioita pienen ajanjakson sisään, jotka ovat kasautuessaan vieneet sen vähänkin kontrollin suhteessa omaan elämääni. Jotain elämänhallintaa täytyy ihmisellä olla. Näin ei voi jatkua. Nyt mietin elämää eteenpäin pehmeämmillä arvoilla ja opettelen olemaan itselleni hyvä ja riittävä. Kunhan saan vielä sen pilkkeen silmäkulmaan takaisin!
Juhani Mattilan jutun voit lukea täältä: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/uupumukseen-sairastunut-on-kadottanut-koko-minuutensa-sanoo-psykoterapeutti-juhani-mattila-toipuminen-alkaa-kun-tunteet-heraavat?fbclid=IwAR0lOcBakuvtbFrfFCu6Kxh-KSZ94T2Lm5bRa6zC_C3kut6rPkEW9BfnPFg#1e6f58ad
Tilasin myös hänen kirjansa Uupumuksesta takaisin elämään.
Nyt mulle ja mun miehelle tarjoutuu yhteiselämässä uusi mahdollisuus osin uusilla spekseillä. Toivon mukaan pystymme kääntämään myrskyt voitoksi. Se jää nähtäväksi. Nyt on mun äijällä sentään vapaata ja työaika. Onhan se aikakin, kun on lähes 7 vuotta tehnyt pyöreitä päiviä tauoitta.
Aloitin norjankielenkurssin myös ja sepä on mukavaa! Tänne tultuani kiipesin perse edellä puuhun, niin nyt 2 vuotta myöhemmin otan itselleni aikaa opiskeluun. Ja se on nastaa! Lisäksi on kiva tavata muita samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä.
Toivo viriää, toivottavasti vahvistuu niin, että saa tulevan kaamoksen selätettyä kunnialla.
Toivon kaikille hyvää talvea ja tuokoon se tullessaan, mitä kukakin toivoo ja tarvitsee <3.