Äiti
Rakas Äiti, halusin kirjoittaa vielä sinusta. Muistella matkaasi vielä hetken. Viivytellä tunteiden äärellä.
Ehdit täyttää seitsemänkymmentä vuotta marraskuussa, eli varsin nuorena lähdit. Tänään työvuoroja silmäillessäni kalenterista sydämessä kirpaisi; äitienpäivä on tulossa. Ensimmäinen äitienpäivä meidän perheessä, kun äitienpäivänä sytytetään kynttilä sinulle sinne jonnekin, muistellaan ja ikävöidään.
Minulla on rauhallinen olla. Ikävä on valtava, mutta helpotus on myös suuri, kun nukahdit ikiuneen niin kauniisti. Olit rauhallinen ja valmis. Koko perhe puhalsi yhteen hiileen ja olimme kukin omalla tavallamme loppumatkalla saattajina mukana. Viimeisinä vuosina haurastuit silmissä, mutta jaksoit sinnitellä syövästä huolimatta ihmeellisen pitkään, ja me tartuimme joka hetkeen toivon vimmalla - ja saimmekin lahjaksi vielä useamman yhteisen kuukauden kuin uskalsimme toivoakaan.
Sait minut nuorena, vasta 18-vuotiaana. Isä oli reissutöissä, eli kovin nuorena kannoit päävastuun kolmen vilkkaan muksun kasvattajana ja huoltajana. Olimme naisina aivan erilaisia; sinä olit valinnut perhe-elämän ja perhekeskeisyyden ja tyttäresi ei malttanut asettua laisinkaan ja jäit kaipaamaan niitä syntymättömiä Katin lastenlapsia. Onneksi sentään Janne ja Petteri ansioituivat asiassa isosiskoaan paremmin. Mutta minä olinkin äidin Duracell. Jaksoit kannustaa minun höyryämisiäni aina innokkaasti. Toisaalta niin jaksoit myös seurata Jannen lasten edesottamuksia jalkapallon ja futsalin saralla sekä iloita Petterin onnistumisista ja tyttären Jassun viisaudesta ja rauhallisuudesta. Tiedämme, että olit ja olet meistä ylpeä.
Muistan, kun yritit opettaa minut, rasavillin, neulomaan sillä seurauksella, että me kumpikin itkimme epätoivosta. Emme vaan kerran, vaan useamman kerran! Oli meillä siis jotain hyvinkin yhteistä - meinaan lyhytpinnaisuus!
Olemme saaneet veljien kanssa elää lapsuuden, jossa oli sekä rajoja että vapautta. Jälkimmäinen piti ensin ansaita luottamuksena. Saimme jo lapsina tehdä tempauksiamme; milloin poljimme polkupyörillä Espoosta mummolaan Nastolaan tahi Porkkalanniemeen telttailemaan. Meidän ei tarvinnut vain unelmoida isosti, vaan saimme myös toteuttaa itseämme, kokeilla omia rajojamme turvallisesti.
Ja ne kesälomareissut autoillen ja telttaillen Pohjoismaissa, kun istuimme kulpavolkkarin takapenkillä veljien kanssa tappelemassa, hikoillen jätesäkkeihin pakattujen vaatteiden päällä, kun ulkona oli asteita se kolmekymmentä. Mutta ai että nuo reissut oli hienoja! Niistä se minäkin sain retkeilykipinän ja uskalluksen liikkua luonnossa myös yksin. Jokavuotiset Linnanmäen ja Korkeasaaren reissut olivat myös tapahtumia, joita odotettiin kuin kuuta nousevaa. Ja aina odotus palkittiin. Hienoja hetkiä, mainioita yhteisiä retkiä.
Joulu oli sinun ja isän lempijuhla ja sitä jaksoit valmistella viikkoja ennen ja tunnelmoida pimenevissä joulukuun illoissa, sytyttää kynttilöitä ja vaihtaa ikkunaverhot ja pöytäliinat jouluisiksi. Hyllypaperitkin piti joulusiivouksen lomassa vaihtaa ja aina jouluaaton itkut tirauttaa, kun aika valmisteluihin tuntui loppuvan kesken, jolloin isä sieppasi meidät mukaansa muihin puuhiin, jotta sait rauhoittua ja viimeistellä jouluvalmistelut rauhassa. Ja ne joulut olivat ihania! Ikinä aikuisiällä en ole sellaisia kokenut, mutta joka ikinen joulu meidän yhteisiä lapsuuden jouluja muistellut. Muistan, että sain 10 + äidinkielen aineesta koulussa, jossa kerroin meidän perheen joulusta ja sain lukea sen luokalle. Löysin aineen joskus vuosikymmeniä myöhemmin ja luin sen alusta loppuun ja se oli hieno aine se, koska joulumme oli erityisen hieno. Pääsin palaamaan ajassa taaksepäin.
Menetin sinut en vain nyt kuolemalle, mutta myös aiemmin, pitkän aikaa sitten alkoholille. Meni vuosia, jolloin yhteydenpito oli väkinäistä ja oma asenteeni oli tuomitseva. Onneksi opiskellessani kipsimestariksi reilut neljä vuotta sitten sain asua luonanne vielä puoli vuotta, jolloin lähennyimme uudestaan. Opin hyväksymään sen, että alkoholi on ja pysyy kuvioissa, mutta sieltä pinnan alta löytyy/ löytyi ne samat tuntevat, rakastavat vanhemmat, jotka eivät mitään muuta meille lapsille elämissämme toivoneet kuin onnea, menestystä ja rakkautta. Samalla kokien häpeää ja ehkä syyllisyyttäkin omasta tilanteestaan. Minä nautin yhteiselosta tuon ajan ja se tulikin tarpeeseen, kun pian sen jälkeen muutin Pohjois-Norjaan ja yhteydenpito tapahtui lähes ja ainoastaan puhelimen välityksellä. Välimatkaa oli hurjat 1500 kilometriä suuntaansa. Mutta välimatkaa sydämien välillä ei ollut enää juurikaan.
Kenelle nyt soitan, kun norovirus iskee ja kun elämä muutenkin murjoo? Vaikka itsekin olen keski-ikäinen, itsenäinen nainen, niin aina elämän ristiaallokossa on ollut lohtua siitä, että äidille voi soittaa, kun elämä tuntuu vaikealta - ja kuinka se helpottaakaan! Nyt ei myöskään tule enää puhelua, että tule itsetehdyille lihapiirakoille tai kaalilaatikolle. Ikinä en ole eläissäni parempia maistanut kuin oman äidin tekemät!
Elät meissä ja kuljet matkassamme sen ajan kun matkamme kestää, mutta me kohtaamme pian uudestaan. Petterille laulaa kiuru töissä ja kotona ja minun etupihalleni on ilmestynyt mustarastas vakiovieraaksi. Vielä se ei ole laulanut, kun kevät ei meinaa edetä sitten millään, mutta on kovin ilahduttava vieras. Ehkä sinä äiti pääsitkin näin kohtaamaan myös tämän minun mahtavan perheeni täällä, tiedä häntä?
Mulla on iso ikävä!